Kokemuksia teologian opiskelusta 22: Teologiuteni sielunmessu

Kolme ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin näissä merkeissä. Graduni aloittamisesta on mennyt noin viisi vuotta. Nyt on ”kahdeksannen ja puolennen” teologian opiskeluvuoteni kevätlukukausi. Voinemme kaikki olla siitä yhtä mieltä, että näin tämän ei tosiaankaan pitänyt mennä: minulta kului opintojeni loppuunsaattamiseen valtavan paljon enemmän aikaa kuin oli suunnitelmien mukaista.

Noudatan tämän sarjan perinteitä ja kuvailen opintosuorituksiani, tässä tapauksessa niitä kaikista viimeisimpiä, joita en ole vielä käsitellyt täällä. Mukaan sisältyy maisterintutkielmani, jota koko ajan olen nimittänyt graduksi, vaikkei se senniminen taida virallisesti enää ollakaan. Opintoja kuvailevan osion jälkeen on aika sanoa loppusana tästä lähes vuosikymmenen mittaisesta taipaleesta elämässäni ja luodata katsetta hieman myös tulevaa kohti.

Viimeiset kurssit ja tentit sekä gradun erävoitto minusta

Viime kirjoituksessani kerroin tenttineeni hepreaa viiden opintopisteen edestä ja yllättyneeni, kuinka helppo suoritus se olikaan ollut. Sain melkoisen vähällä työllä arvosanan 4. Suunnittelin kevätkaudella 2020 tenttiväni vastaavan paketin (Vanhan testamentin teksti: syventävä osio II), ja tentin lopulta teinkin, mutta ilmeisesti vasta syksyllä. (Minun täytyy kirjoittaa tätä osiota katsellen suoritusmerkintöjäni Sisusta, koska en enää muista juuri mitään noista kaukaisista ajoista.) Sain taas arvosanan 4. Saattaa olla, että tällä kertaa tentissä sai olla mukana myös sanakirja, mikä lienee helpottanut tentin käännöstehtäviä huomattavasti.

Olen Sisun mukaan suorittanut kevätlukukaudella 2020 kaksi kurssia, joiden nimet ovat Ekumeniikan nykykeskustelua ja Etiikan historia. Ensimmäisestä muistan, että se sisälsi ainakin ryhmäkeskusteluja ja pidettiin Porthaniassa. Jälkimmäinen oli mielestäni Päärakennuksella ja siihen kai kirjoitin jonkinlaisen esseen kardinaali Nicolaus Cusanuksesta. Suunnittelin tuon kurssin sisältävän myös kaikkien aikojen viimeisen luentoni yliopistolla. Pääsin nimittäin viimeistään syksyyn mennessä siihen tilaan, että gradu oli viimeinen minulta puuttuva opiskelusuoritus. Koska niin kutsuttu siirtymäaika tutkintouudistuksen tiimoilta päättyi vuonna 2020, viimeinen päivä palauttaa vanhojen tutkintovaatimusten mukainen pro gradu -tutkielma (40 op), oli 9.11.2020.

En kuitenkaan onnistunut palauttamaan graduani tuolloin. Kunpa osaisinkin kuvailla syitä paremmin. On hankala keksiä asiaa elämästäni, joka olisi ollut minulle yhtä vaikeaa kuin gradun teko. Tutkielman viitenä keskeneräisyyden vuotena oli monia kuukausien mittaisia jaksoja, joina en koskenutkaan siihen. En pystynyt. Se ahdisti aivan liikaa.

Turhauttavinta on, että en tiennyt enkä vieläkään tiedä, miksi näin oli. Jos minun pitäisi veikata, arvaisin syyksi traumaa, burnoutia tai patologista laiskuutta. Masentunut ainakin varmuudella olen. Mutta se vaikeus, jota nimenomaan graduni kanssa olen kokenut, tuntuu suuremmalta kuin pelkkä masennus voi aiheuttaa. Ahdistus oli todella miltei yliluonnollisen tuntuisella tasolla. Mutta yhtä lailla minua ahdisti gradun teosta laistaminen. Lainaan tässä pitkähkösti kolme ja puoli viikkoa ennen mainittua vuoden 2020 viimeistä palautuspäivää Facebookiin kirjoittamaani avautumistekstiä, koska se tavoittanee tuon aikaiset fiilikseni paremmin kuin mikään, mitä tänä päivänä pystyisin kirjoittamaan.

Kaikki on jäänyt viime tingaan niin kuin nyt gradukin, en pysty enää tekemään joka päivä vähän, vaan joudun tekemään deadlinen lähellä paljon. Opiskelu, etenkin sen aloittaminen, on muuttunut ahdistavaksi. Tuottaa uskomattomia vaikeuksia lukea, kirjoittaa tai oppia yhtään mitään. Tästä johtuen huomaan koko ajan yrittäväni pakoilla opintojani. Milloin jämähdän keskustelemaan jonkun kanssa, milloin surffailen Wikipediassa kiinnostavan nippelitiedon äärellä, milloin teen musiikkia ja paneudun omiin ikuisuusprojekteihini, milloin katselen elokuvia ja sarjoja. Tämä kaikki, koska opiskelu ahdistaa niin paljon.

Mutta ahdistavaa on myös tämä pakoilu. En pysty tekemään sitäkään hyvällä omallatunnolla, vaan mielessä kummittelee koko ajan se velvollisuus, jota laiminlyön. Tästä on seurannut, että jokainen päivä, jonka olen tällä tavoin haaskannut, ahdistaa minua. Vaikka tekisin asioita, joista nautin, en pysty täysillä nauttimaan niistä, jos en ole tavallaan ”ansainnut” oikeutta niihin tekemällä ensin velvollisuuteni. Lopputulemana on ollut se, että hirveän iso osa sinänsä nautinnollisista asioista elämässäni viimeisten vuosien aikana on tullut täyttämättömien velvollisuuksien varjostamaksi. Ne vieläpä ikään kuin ”saastuttavat” elämän osa-alueita laajemminkin, esimerkiksi aina tullessani kosketuksiin sanan ’yliopisto’ kanssa sisintäni kouraisee. Vaikka tuo sana ei mitenkään liittyisi minun opintoihini, se aina muistuttaa ikävällä tavalla siitä vaivasta, jonka vielä joudun kohtaamaan opintojeni kanssa. Ehkä yksi syy tähän ahdistukseen on se, että en ole päässyt palautumaan opinnoistani vuosikausiin. Sillä niin kauan kuin nämä venähtäneet opinnot ovat kesken, en vain saa niitä pois ajatuksistani. Mikään määrä ”lepolomaa” ei ole riittänyt, koska en ole todella levännyt. En pysty siihen.

En siis jostain kumman syystä kyennyt lepäämään sanan syvimmässä merkityksessä niin pitkään kuin gradu oli kesken. Olin tyystin menettänyt kyvyn palautua. Se oli yksi hirveimmistä olotiloista, joita olen ikinä joutunut kokemaan – se jäänee kakkoseksi ainoastaan pakko-oireiselle kaudelleni vuosina 2011-2013. Ja gradukiirastulessa vietin pakko-oireita pidemmän ajan.

Koska en saanut vanhojen tutkintovaatimusten mukaista gradua palautettua, minun oli siirryttävä uuteen tutkintorakenteeseen. Byrokratian lisäksi tämä tarkoitti sitä, että tutkielmani opintopistemäärä putosi 40:stä 30:een, minkä vuoksi sen ei tarvinnut olla sivumäärässä mitattuna niin pitkä. Graduni siis ”edistyi” tutkintorakenteen muutoshetkellä automaattisesti vailla kirjoittamista, koska sen sivumäärä oli ykskaks lähempänä 45 sivun ohjeellista minimiä. Koska maisterintutkinnon opintopistemäärä kuitenkin pysyi satanakahtenakymmenenä, tarkoitti tämä sitä, että minun piti jostain saada ne 10 op, jotka gradusta olivat pudonneet pois. Päädyin siksi vielä kahdelle kurssille, joista kerron seuraavaksi lisää.

Argumentaatiotaidon verkkokurssi & Uskontotieteen klassikot

Kiitos koronan, oli kursseja hyvin helppoa suorittaa täysin etänä, käytännössä Moodlessa. Koetin suorittaa kurssin, jossa hyödynnettiin digitaalisia menetelmiä teologisessa tutkimuksessa, mutta tehtävät osoittautuivat minulle liian vaikeiksi, ja jätin kurssin kesken. Sen sijaan sain vuoden 2021 keväällä suoritettua kaksi tarvittavaa kurssia, toinen meni muodollisesti systemaattisen teologian ja toinen uskontotieteen alle.

Systiskurssi käsitteli argumentaatiota. Se eteni muistaakseni viikko kerrallaan ja joka viikko sisälsi tukun tehtäviä, joista osa oli muistaakseni yksilötehtäviä ja osa tehtiin keskustelualueella vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Aiheet sivusivat vaikuttamista, hyvien ja huonojen argumenttien tunnistamista, retoriikkaa ja paljon muutakin. Lopputehtävänä piti kirjoittaa 500 sanan mittainen argumentatiivinen kirjoitus omalta alaltani, mieluusti kandi- tai maisterintutkielman aiheesta. Koska olen aina ollut kohtalaisen tyytyväinen kandityöhöni ja koska graduni ei koskaan tullut kovin kaksiseksi, valitsin kirjoittaa kandidaatintutkielmani pohjalta. Argumentaatio eli väitteiden esittäminen perustellen on ollut sinänsä aina lähellä sydäntäni, mutta kurssi tarjosi minulle aihepiirin tuttuudesta huolimattakin paljon haastetta. Jaksamiseni ei ollut paras mahdollinen, ja lisäksi suoritin samaan aikaan toista kurssia.

Uskontotieteen klassikot -opintojaksolla tutustuttiin tutkija kerrallaan uskontotieteen merkittävimpiin hahmoihin: Émile Durkheimiin, Max Weberiin, William Jamesiin, Mary Douglasiin ja Mircea Eliadeen. Tämäkin kurssi eteni viikko kerrallaan, Moodlesta löytyi lukumateriaali, ja suoritukset olivat vaihtelevasti joko lyhyitä pohdintapapereita tai ryhmäkeskusteluja vuorossa olevaa tutkijaa käsitellen. Olen tainnut sen sanoakin, että pidän uskontotieteestä valtavasti, omalla tavallaan se on jopa mielenkiintoisempaa kuin varsinainen teologia. Kurssi oli kuitenkin haastava ja monta kertaa menin tehtävissäni hyvin lähelle deadlinea.

Yllätykseni oli ties kuinka monetta kertaa tässä tiedekunnassa valtaisa, kun huomasin saaneeni molemmista näistä kursseista arvosanan 5. Keskiarvoni tulisi kaikista opiskeluvaikeuksistani ja riippumatta gradustakin olemaan paljon korkeampi kuin olin kuvitellut.

Gradu

Sain toukokuussa 2021 suoritusmerkinnät kursseista ja olin jälleen tilanteessa, että minulta puuttui vain gradu. Oli omalla tavallaan vapauttavaa, että minun tarvitsi teoriassa keskittyä nyt vain yhteen asiaan, mutta yhtään helpommaksi ei tutkielman tekeminen silti muuttunut. Anoin vuoden lisäajan, kun opintojeni aloituksesta oli tullut kuluneeksi seitsemän vuotta. Suunnitelmani oli viimeistellä gradu syksyllä 2021 ja hoitaa byrokratia keväällä. En onnistunut. Enkä saanut gradua valmiiksi keväälläkään. Kun lisäaika päättyi, en kehdannut anoa sitä heti lisää, koska halusin saada gradun lähes valmiiksi sitä ennen. Halusin näyttää onnistuneeni jossain edellisen lisäaika-anomuksen jälkeen.

Onneksi jotain sellaista kuin gradu on mahdollista ja melko helppoakin edistää, vaikkei olisi yliopistossa läsnäolevana. Minulla oli lainaamani kirjat STI:llä sijaitsevalla työpisteelläni, minulla oli tietokoneeni ja internet. Mutta voimaa minulla ei ollut.

Syksyllä 2022 lueskelin eräänä päivänä töiden lomassa ystäväni kirjoittamaa artikkelia ja ajatukseni alkoivat yhtäkkiä laukata. Koin puolittaisesti jotain sellaista kuin kandini kanssa oli käynyt vuosia aiemmin: ”valaistumisen”, jonka jälkeen tiesin, mitä tulen tutkielmaani kirjoittamaan. Mutta tosiaan gradun kohdalla vain puolittain: projekti ei koskaan muuttunut ajatusmaailmassani kovin helposti käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Tämän syksyisen oivallushetken seurauksena keksin kuitenkin jotain, mihin en ollut vielä missään tutkimuksessa törmännyt. Se oli hyvin yksinkertainen ja looginen päätelmä, jonka sisällytin lopulta graduni johtopäätökseen. En tässä paljasta, millainen pointti on kyseessä, sillä sen vuoro tulee mahdollisesti hengellisen elämäkertani luvussa, joka käsittelee elämääni katolilaisena nykyhetkeen asti. Aivan, tuo "akateeminen" oivallukseni ja kaikki kipuilu, josta se kumpusi, ovat siinä mielessä henkilökohtaisia, että niillä on potentiaali vaikuttaa myös hengelliseen elämääni. Se on kai riski, joka täytyy ottaa, jos kirjoittaa tutkielmaa omasta kirkostaan, vaikkakin olisi typerää sanoa, että teologian opiskelu aina ja kaikkialla vaikuttaa opiskelijan hengellisiin näkemyksiin.

Jossain vaiheessa tein päätöksen, että haluan yliopistosta ulos keinolla millä hyvänsä lukuvuoden 2022–2023 aikana. Mieluisin tapa olisi maisteriksi valmistuminen. Mutta olin käymieni keskustelujen seurauksena alkanut myös ensimmäistä kertaa harkita luovuttamisen mahdollisuutta. Sekin olisi parempi kuin ikuinen roikkuminen välitilassa opiskelu- ja työelämän välillä. Voisin ehkä kuitenkin päättää tämän kaiken myös tunnustamalla, että gradu oli minulle mahdoton tehtävä. Toisaalta halusin vielä yrittää.

Niin sitten anoin lisäajan keväälle 2023, vaikka ei graduni vielä tämänkään vuoden alussa ollut mainittavan hyvällä mallilla. Itse asiassa se ei ollut sitä vielä kuukauttakaan ennen deadlinepäivää. Tein kuitenkin päätöksen, että aion palauttaa jotain palautuspäivänä – graduni siinä kunnossa kuin se silloin on. Jopa viikkoa ennen deadlinea gradussa oli vielä valtavia puutteita. Samoin vuorokautta ennen: lähdeluettelo oli edelleen virheellinen, monin paikoin teksti muuttui pelkiksi muistiinpanoiksi ranskalaisilla viivoilla, yhden lähteen referointi puuttui kokonaan, samoin tietenkin tiivistelmä, vaikka siinä tuskin haittaakaan se, että sen teko jätetään loppuun. Kaikki meni siis vielä viimeisen kerran viime tingaan. Tai ei aivan – koomista kyllä palautin gradun lopulta noin parikymmentä minuuttia ennen deadlinea!

Minä tein sen. Kun istuin STI:llä huoneessani keskellä yötä, puhkesin kyynelehtimään. Olin sanaton, oloni oli epätodellinen ja liikuttunut. Viisi vuotta kestänyt projekti oli yhtäkkiä lakannut olemasta osa elämääni. Oli kuin valtava taakka olisi temmattu pois – pystyin yhtäkkiä taas nauttimaan keväästä eivätkä monet sellaiset asiat ja sanat, jotka olivat aiemmin vieneet ajatukset graduun ja siten ahdistaneet, enää kyenneet vaikuttamaan minuun. Ensi kertaa vuosiin olin tilanteessa, että ei ollut mitään, mitä minun olisi pitänyt olla tekemässä. Pystyin lopultakin taas lepäämään. On vaikea kuvitella mitään ihanampaa.

Tein monia vuosia odottamiani symbolisia tekoja, joita olin suunnitellut tekeväni gradun palautuksen tultua ajankohtaiseksi. Menin ensi kertaa käymään kahvilassa, jonka ohi olen kulkenut kaikki nämä vuodet matkallani keskustaan. Vierailin lempikylpylässäni. Ostin pullon samppanjaa.

Kummallisinta on, että en tiedä, miten onnistuin tässä. Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt pystyä tekemään tutkielmaani valmiiksi siinä kunnossa, jossa minä olin, ja siitä kunnosta, jossa se oli. En yksinkertaisesti keksi enkä edes muista, miten kaikki lopulta kävi. Mistä se voima tuli. Tiedän vain sen, että puolestani rukoiltiin. Olen halunnut uskoa, että Kaikkivaltiaan käsi oli ylläni ja auttoi saattamaan prosessin loppuun.

Kaikki tämä vähäinenkin mielihyvä, jota jotenkin kykenin gradun palauttamisesta kokemaan, temmattiin yhdessä hetkessä pois. Arviointiprosessi ei nimittäin sujunut – tai pikemminkin päässyt alkuun – ongelmitta. En tahdo tässä eritellä asiaa kovin tarkasti, mutta sanottakoon, että kävin läpi yhden koko elämäni tuskallisimmista kokemuksista. Tuskallinen se oli lähinnä siksi, että itse olin jo valmiiksi niin monella tavalla hajalla. Vaikka gradu lopulta hyväksyttiin rimaa hipoen, oli lopullisen maaliviivan ylittämisen odottaminen henkisesti äärimmäisen raskasta. Mutta palaan fiiliksiini opiskelustani hiukan myöhemmin.

Minä ja teologia

Mitä seuraavaksi? Yhdestä näkökulmasta vastaus on helppo. Haluan ehdottomasti saada täydellisen irtioton akateemisen teologian harjoittamisesta ja julistautua teologiseen tiedeyhteisöön kuulumattomaksi. Suhteeni näihin on tällä hetkellä niin kipeä, että minun on päästävä niistä erilleen.

Miten näin on päässyt käymään ihmiselle, joka vielä ensimmäisinä opiskeluvuosinaan oli niin omistautunut tälle alalle? Olen koettanut asiaa miettiä ja päädyin kahteen havaintoon, jotka voidaan kumma kyllä esittää kahtena paradoksaalisena lauseena: 1) teologia merkitsee minulle liian paljon ja 2) se merkitsee minulle liian vähän. Koetan seuraavaksi avata, mitä näillä lauseilla tarkoitan.

Mitä tarkoittaa, että teologia merkitsee minulle liian paljon?

Halusin pitkään olla hyvä teologi. Olin kunnianhimoinen, ahkera oppimaan, innokas lukemaan. Minua kiinnosti teologiassa aivan kaikki. Minulla oli pioneerihenkeä ja halusin joskus päästä osoittamaan kykyjäni peräti tutkijana.

Sitten, vähitellen, minun oli pakko herätä siihen tosiasiaan, että en ole alani parhaimmistoa. Se oli minulle - entiselle kympin oppilaalle - todella kipeää. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla oman muistini, käsityskykyni ja älyni rajat. Oli kuin päähäni ei olisi enää mahtunut enempää. En millään tuntunut pystyvän enää sisäistämään asioita, joita opiskelin.

Minut täytti valtava häpeä. Ja nyt puhun häpeästä siinä laajuudessa, että en kehdannut enää näyttää naamaani teologitapahtumissa tai tiedekunnassani. Häpesin silmät päästäni luennoilla, etenkin jos minun piti keskustella ryhmässä henkeviä. Koin itseni niin hillittömän suureksi alisuoriutujaksi, että en osannut nähdä itselläni paikkaa tässä akateemisessa yhteisössä.

Eräs psyykkisesti kaikista hirvittävimmistä piirteistä yliopistossa ja tieteessä ovat arvioinnit ja arvostelut. Minun traumoihini osuvat erityisen kivuliaasti tilanteet, joissa luulen tehneeni jotain hienoa, mutta sitten arvostelija osoittaa aukottomasti minun tehneen todella alkeellisia virheitä. Harva asia tappaa tieteen tekemisen intoani yhtä tehokkaasti kuin tällainen sinänsä täysin asiallinen palaute.

Olen joutunut tuntemaan itseni yliopistossa niin järkyttävän tyhmäksi, että itseluottamukseni on haavoittunut pahasti – ja joudun niitä haavoja nuolemaan todennäköisesti aika kauan.

Tieteellisten tutkimustulosten arviointi tiedeyhteisössä on välttämätön osa tiedettä mutta minulle se on samalla kaikista sietämättömin piirre kestää mielenterveyden kannalta. Ja jos minä en kestä jotain, joka on elimellinen osa tiedettä, minä en voi tehdä tiedettä. Minulla on ihan liikaa sellainen olo, että tieteellisiä väitteitä ei kannata edes esittää, jos en voi olla aivan satavarma siitä, ettei niistä löydy mitään kritisoitavaa.

Huomautan, että en missään tapauksessa pyydä lopettamaan minun kritisoimistani, jos siihen on aihetta! Aiheellinen kritiikki on tarpeellista – on minun oma ongelmani ja taakkani kasvaa paremmaksi ottamaan sitä vastaan. Mutta jos voin valita, en tahdo ehdoin tahdoin hakeutua tilanteisiin, joissa antaudun jatkuvasti kritiikin kohteeksi. Tiedemaailma olisi pysyvästi tällainen tilanne, ja luulen, että olisin teologisissa tiedepiireissä valtavan kritisoitu. Erityisen pelottavaa on se, että omien kokemusteni perusteella etenkin teologian kaltaisten epäeksaktien tieteiden piirissä voi löytää korostuneen helposti kritisoitavaa melkein mistä vain. Minulla on joskus kurssilla ollut sellainen olo, että tein minkä hyvänsä ratkaisun, se ei koskaan kelpaa. Jos on mahdollista helposti välttää kohtalo, jossa joutuisin kestämään tuollaista lisää, vältän sen mielelläni.

Mitä sitten tarkoitin sillä, että sanoin teologian merkitsevän minulle liian vähän?

Oikeastaan kyse on palosta. Palosta alaa kohtaan. Minulla oli se joskus mutta ei enää. Tämä johtunee ennen muuta omasta luonteestani, joka välillä pakko-oireisuuteenkin sortuvalla tavalla etsii varmuutta, eksaktiutta ja vapautta kaikesta ylimääräisestä tulkinnanvaraisuudesta. Tästä etsinnästä käsin olen luonteeni takia pakotettu lähestymään myös tieteitä. Tiedostan kyllä, että vaadin liikoja: tuskin yksikään tieteenala voi tyydyttää minunkaltaiseni ihmisen janoa. Koen silti pystyväni laittamaan tieteitä jonkinlaiseen mieluisuusjärjestykseen sen suhteen, miten hyvin niiden metodit pystyvät mielestäni palvelemaan etsintääni – miten lähelle ne pääsevät ihannettani.

Valitettavasti minun on pakko sanoa, että teologia samoin kuin monet humanistiset tieteet ei vastaa sisäisiä ”vaatimuksiani” siinä määrin, että kokisin pystyväni vaikuttamaan niiden parissa. Kiiruhdan heti sanomaan, että en missään tapauksessa julista humanistisia tieteitä huuhaaksi, pseudotieteeksi tai arvottomaksi saamaan kunnioitusta – mitään vähimmässäkään määrin sen tapaista en tarkoita sanoa! Kyse on siitä, että oma perusluonteeni vaatii näiltä tieteiltä enemmän kuin mihin ne pystyvät venymään. Ja jos ne eivät voi vastata näihin ylisuuriin mutta ylipääsemättömiin vaatimuksiini, ei psyykeni todennäköisesti kestäisi, jos minun pitäisi harjoittaa niitä. Ja harjoittamisella tarkoitan juuri tieteen tekemistä itse ja tiedeyhteisössä vaikuttamista – en puhu muiden humanistisilla aloilla toimivien ihmisten tutkimuksista mitään. Voin aivan hyvin lukea näitä tutkimuksia ja saada niistä paljon. On kuitenkin yksi asia asia perehtyä tieteeseen ja aivan toinen tehdä sitä itse. Itseäni näillä aloilla toimivana tiedemiehenä riivaisi niin suunnaton epävarmuus, että mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sitä. Minulla on tätä alaa kohtaan liikaa epävarmuutta, joka estää palon sitä kohtaan ja siten toimimisen sen piirissä: minulla on liikaa kysymyksiä, jotka kaipaisivat vastauksia!

Esimerkiksi: kuinka eksegetiikan kirjallisuudessa kerran toisensa jälkeen voidaan esittää varmoina tai todeksi osoitettuina asioita, joista helposti näkee, että ne ovat nykymenetelmillä todistamisen ulottumattomissa ja tosiasiallisesti enemmänkin spekuloivaa päättelyä? Siinä missä puhutaan tosiasioista pitäisi niin useassa kohtaa puhua todennäköisistä asioista – eikä tällöinkään ole kyse todennäköisyydestä matemaattisessa mielessä. Jos alan kirjallisuus olennaisessa määrin jättää tämän tekemättä, kertooko se jotain siitä, että alan ymmärrys itsestään ja omien mahdollisuuksiensa rajoista on puutteellinen? Entä värittyvätkö humanistiset alat todella helpommin tieteen ulkopuolisella ideologisuudella, niin kuin esimerkiksi Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin sanomien pääkirjoituksessaan 3.4.2021? Kuinka oli mahdollista, että yliopistoni päätyi vihkimään 20-vuotiaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergin teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi? Minulla ei ole kielteisiä ajatuksia Thunbergista tai hänen edustamastaan asiasta, mutta tästä päätöksestä olen hyvin yllättynyt eikä se ainakaan lisää luottamustani tiedekuntaani. Edelleen tiedekunnastani: jos opetus todella on tunnustuksetonta ja kirkosta itsenäistä, niin kuin väitetään, niin miten on mahdollista, että opintoihin on silti mahdollista sisällyttää huomattavan paljon suoranaista uskonnonharjoittamista lähinnä soveltavissa opinnoissa, joissa muun muassa pidetään harjoitusjumalanpalveluksia? Minun kokemukseni soveltavista opinnoista oli lähes pelkästään myönteinen, mutta tähän ristiriitaan en silti koskaan ole saanut kunnon selitystä. Minusta on yleisellä tasolla oudoksuttavaa, että tunnustuksettomana itseään markkinoiva oppilaitos on opettanut minua pitämään jumalanpalveluksia.

Julistin jo tuossa ammoisessa Facebook-avautumisessani vuonna 2020, että aion graduni valmistumisen jälkeen vetäytyä määrittelemättömän suuruiseksi ajaksi kaikesta kontribuutiosta – oman panokseni antamisesta – akateemiselle teologialle eritoten pyrkien olemaan millään tavalla konstruoimatta, tuottamatta teologiaa itse. Kirjoitin, että en koe minulla olevan enää mitään annettavaa tälle alalle ja että jollei ilmene pakottavaa syytä tehdä paluuta akateemisen teologian tekijäksi, en sitä aio tehdä. Näissä sanoissa pysyn edelleen näin vuosienkin päästä lähes täysin. Yhden poikkeuksen muodostaa vuosia suunnittelemani projekti Ketun teologia, mutta sen tekemiseen on erityiset syyt enkä sitäkään aio tehdä akateemisen maailman ehdoilla tai säännöillä. En uskoisi edes pystyväni siihen, sillä minä en uskoakseni koskaan todella ymmärtänyt humanistisen tutkimuksen olemusta tai sitä, miten sitä tehdään.

Korostan edelleen, että tässä tekstissä pointtinani ei ole vähätellä sitä, että tämä ala on monille ihmisille rakas. Pystyn tietyssä mielessä ymmärtämäänkin, miksi se on heille rakas, tärkeä ja lähellä sydäntä. Oma kokemukseni on kuitenkin edellä mainituista henkilökohtaisista syistä erilainen ja tässä tekstissä tahdon ainoastaan avata sitä. Tarkoitukseni ei ole millään muotoa syyllistää teologikavereitani eikä kritisoida heidän mielipidettään teologiasta. Myöskään sen, että suhteeni teologiaan ei ole samanlainen kuin heillä, ei tarvitse minun puolestani vaikuttaa siihen, että voin myötäelää heidän kanssaan. Irtiottoni ei ole pyrkimys eroon teologeista tai ihmisistä muutenkaan, se on ainoastaan julistus siitä, että en pidä itseäni osana teologista tiedeyhteisöä. Ystäväpiirieni osana pysyttelen omasta puolestani mieluusti edelleen.

Huomaan siis, että minun osani teologisen tiedeyhteisön osana on näytelty loppuun – yhtäältä siksi, että minulla ei ole tarpeeksi paloa tähän alaan, ja toisaalta siksi, että en tästä huolimatta koe itse olevani edes sillä tasolla, jota siihen osallistuminen mielestäni edellyttäisi. Sinänsä näiden kahden syyn olemassaoloa voisi luonnehtia jopa siunaukseksi: en koe olevani tarpeeksi hyvä alalle, jolla en oikeastaan haluaisikaan olla.

Teologi-nimityksestä

Olen nyt titteliltäni teologian maisteri. Mutta olen jo vuosikaudet pyrkinyt olemaan nimittämättä itseäni teologiksi. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että koen teologiuden olevan jotain suurempaa kuin suoritetut tai vielä kesken olevat opinnot teologisessa tiedekunnassa. Teologi voi olla aivan hyvin ilman tällaisia opintoja – monet kaikista eniten arvostamistani teologeista ovat tällaisia. Kunnioitan teologioista kaikista eniten sellaista elävää teologiaa, jota esimerkiksi Raamattu ja ekumeenisten kirkolliskokousten tekstit ovat, ja samoin sellaista teologiaa, mikä tulee julistetuksi konkreettisten ja arkistenkin lähimmäisenrakkauden tekojen kautta. Toisin sanoen arvostan niin sanotun ”tunnustuksellisen teologian” – jumalapuheen – sekä sen käytännön sovellutukset kaikista korkeimmalle. Tällaisessa teologiassa en missään tapauksessa koe olevani niin edukseni erottuva, että rohkenisin itsestäni nimitystä teologi käyttää. Toisaalta en aiemmin kirjoittamistani syistä koe olevani myöskään niin akateemisesti varteenotettava, että haluaisin kutsua itseäni teologiksi sanan akateemisessa mielessä.

On kuitenkin sanottava, että en aio hylätä elävää, tunnustuksellista teologiaa, vaan aikomukseni on pysyä sen kuluttajana ja kuunteluoppilaana, niin kuin silloin vuonna 2020 myös toin ilmi. Aion edelleen ”opiskella teologiaa” tässä mielessä: hengellisesti ja rukoillen – siksi myös blogini moton osa ”Theologiam discere” saa pysyä. Teologisia keskustelujakaan en aio kaihtaa, mutta voi olla, että toisinaan minulla on niissä hyvin vähän sanottavaa. En ole teologi.

Tulevaisuudesta

Mitä sitten seuraavaksi? Juhlia en aio yhtään sen enempää kuin on sosiaalisista syistä tarpeellista. En huomaa olevani iloinen valmistumisestani. Ei, minä olen pikemminkin särkynyt.

Hinta maisterinpapereista oli nimittäin – niin kuin pelkäsinkin – hirvittävän korkea. Uhrasin näille opinnoille voimani ja jaksamiseni, mielenterveyteni ja fyysisen terveyteni, taloudelliset resurssini ja ison osan tulevaisuuttani. Sain teologian opiskelusta Helsingin yliopistossa valtavan määrän traumoja, joita joutunen käsittelemään vuosikausia. Kohtaan todella päivittäin jopa kymmeniä pieniä hetkiä, jotka triggeröivät traumojani pintaan palauttaen kamalat muistot mieleen. Voidaan sanoa, että elämäni suistui näiden opintojen myötä pahasti raiteiltaan.

Ja mitä saavutin? Osaisin toimittaa luterilaisen messun, mutta en tee tällä taidolla mitään. Osaan kohtalaisen hyvin muinaiskreikkaa – mutta missä ovat sitä arvostavat työnantajat? Osaan esiintyä ja pitää puheita – mutta niitä taisin osata kelvollisesti jo ennen teologian opiskelua. Osaan tarkastella asioita laajasti eri näkökulmista. Se on ihan hyödyllistä, mutta erottuuko sillä – pystyykö tätä taitoa muuttamaan rahaksi? Ainoa laiha lohtu on se, että voinpahan nyt sanoa, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Mutta yllätyn, jos sen nimenomaisesta sisällöstä tulee olemaan minulle työelämässä hyötyä.

Siksi olen jo kauan ajatellut – ja näissä ajatuksissani vain vahvistunut – että päätös alkaa opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa vuonna 2014 oli elämäni huonoimpia yksittäisiä päätöksiä. Menetin suunnattoman paljon ja saavutin niukasti. Kokonaisuutena arvostellen koen opiskelutaipaleeni enemmän negatiiviseksi kuin positiiviseksi – vaikka toki positiivisiakin asioita on paljon. Ehdottomasti paras asia, joka tästä virheestä seurasi, olivat ihmiset, jotka sen myötä elämääni sain. Siksi minun olisi vaikea sanoa, että kadun valintaani tulla opiskelemaan teologiaa Helsinkiin tai että jättäisin sen nyt tekemättä. Ajattelen kuitenkin niin, että huolimatta todellisesti hyvistä asioista, joita päätöksestä seurasi, päätös itsessään voi silti olla huono. En soimaa itseäni liikaa, koska päätöstä tehdessäni koin sen perustelluksi. Mutta ei käy kieltäminen, että tunnen paljon surua ajatellessani tätä päätöstä ja sitä, miten pahasti rikki sen myötä menin.

Minun ei siis tee mieli juhlia tätä opintietä valmistujaisilla. Työelämään astumista voisi sen sijaan juhliakin. Vaikka lähtökohtani työelämään siirtymiseen eivät missään nimessä ole hyvät tai kilpailukykyiset, olen itse asiassa aika levollisilla mielin ryhtynyt työnhakijaksi ja aikeissa ottaa vastaan sen, mitä TE-toimistolla on minulle tarjota sekä katsella työpaikkailmoituksia pohtien ennen muuta mielenterveyteni mahdollista kestävyyskykyä kyseisissä töissä. Juuri tätä minun olisi kannattanut alun alkaenkin alaa valitessa miettiä. Usein sanotaan, että kannattaa opiskella sitä, mikä kiinnostaa, mutta olen kantapään kautta oppinut, että parempi neuvo on:

Kannattaa opiskella sellaista alaa, jolta todennäköisesti työllistyy ja johon liittyviä töitä uskoo pystyvänsä tekemään niin, että mielenterveys säilyy. Sitä, mikä kiinnostaa, voi sitten parhaassa tapauksessa tehdä työnteon mahdollistamin varoin.

Tavoitteeni on aluksi löytää vain jotain väliaikaista – mielellään ei-teologista – työtä, jotta saisin lisää miettimisaikaa elämäni pitkän aikavälin suuntaan. Voi olla, että löydän jotain työtä ja voi olla, että en. Minua ei tämä oikeastaan haittaa, sillä olen aika vakuuttunut siitä, että työnhaku tai työelämä ei pahimmillaankaan voi olla yhtä hirveää kuin opiskelu oli.

Siksi työelämään siirtymistä voisi juhlia: se näyttää olevan väistämättä askel parempaan, vaikka pitkään muuta pelkäsin. Varsinainen juhlan paikka on kuitenkin vasta sitten, jos jonain päivänä voin sanoa itseäni terveeksi ja parantuneeksi kaikesta, minkä tämä opiskelu rikkoi.

Palaan usein Tšaikovskin viimeisen, nk. Pateettisen sinfonian finaaliin Adagio lamentoso, joka sisältää järkyttävyydessään yhden surullisimmista lopuista, joita olen taidemusiikissa koskaan kuullut. Sama itkuinen teema, jolla osa alkaa, palaa jatkuvasti takaisin, vaikka välillä musiikki pääsee sen tunnelmasta kauemmas. Kuulen osassa toivonpilkahduksia, lämpimiä muistoja sekä pimeydestä ulos pyrkivää taistelua, jotka kuitenkin aina saavat tummempia sävyjä ja lopulta väistyvät. Kamppailu, josta jotenkin jo kauan aikaa sitten tiesi, että se ei voi päättyä hyvin, taukoaa sen vietyä kaikki voimat, ja jäljellä on vain haipuminen tyhjyyteen.

"Mutta tämähän oli requiem!" kerrotaan jonkun huutaneen, kun sinfonia oli esitetty ensimmäisen kerran. Sellaisena minäkin olen sen sittemmin kuullut. Minulle se näyttäytyy teologi-identiteettini sielunmessuna.

HYY:stä

Nyt kun paperit ovat käsissäni ja olen päässyt yliopistosta, kerron lopulta, mitä ajattelen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta eli HYY:stä. Jo useamman vuoden on tilanne ollut se, että olisin heti eronnut HYY:stä, jos se olisi ollut mahdollista opintojeni vaarantumatta. Tällä hetkellä kuitenkin on valitettavasti mahdotonta suorittaa Helsingin yliopistossa ylempää tai alempaa korkeakoulututkintoa olematta HYY:n jäsen.

Pidän pakkojäsenyyttä ylioppilaskuntaan jo itsessään vääränä ja mahdollisesti perustuslain vastaisenakin järjestelynä. Mutta HYY:n tapauksessa pidän ehdottoman tuomittavana ja moraalittomana vaatia kuulumaan ylioppilaskuntaan, joka tekee tuon tuostakin poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille millään muotoa kuulu. Mielestäni on räikeä loukkaus mielipiteenvapauttani ja vakaumustani kohtaan sekä yksinkertaisesti julmaa pakottaa minut jäsenyydelläni organisaatioon tukemaan sen politiikkaa, jota en kannata ja jota vielä pahimmissa tapauksissa pidän vastuuttomana, vaarallisena ja epäinhimillisenä. Halveksin tuon organisaation toimintatapoja sydämeni pohjasta.

En tiedä, teinkö oikein valitessani vakaumukseni ja opintojeni välillä jälkimmäisen, mutta julistan tässä ja nyt, että olen joutunut kuulumaan HYY:hyn vastoin tahtoani eikä pakkojäsenyyteni missään tapauksessa tarkoita, että olisin lähtökohtaisesti HYY:n kannanotoista samaa mieltä. Vaadin, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyys lakkautetaan niin nopealla aikataululla kuin mahdollista tai että HYY lakkaa välittömästi tekemästä ideologisia ja poliittisia kannanottoja, jotka eivät sille kuulu ja jotka eivät tosiasiallisesti edusta sen jäsenistöä ollen merkittävässä määrin ja loukkaavalla tavalla jäsenten vakaumusten vastaisia.

Hengellinen elämäkertani – Osa 4: Tunnustukseton luterilainen? Epävarman etsijän kirjavat vaiheet

2016–2019

”Vaikka Jumala olisi ollut vaiti koko elämäni ajan aina tähän päivään saakka, kaikki, mitä tiedän, kaikki, mitä olen tehnyt, puhuu Hänestä. Juuri hiljaisuudessa kuulin äänesi.”
– Isä Rodrigues, Silence

Jos viime osassa kerroin jonkinlaisesta hengellisen elämäni kulta-ajasta, on tämänkertainen jakso jälleen eräänlainen kuiva erämaakausi. Se ei missään tapauksessa vedä vertoja osan 2 vaikeuksille, niitä hädin tuskin voidaan edes verrata. Siinä missä uskoontuloani seurannut kausi oli etupäässä pakko-oireiden ja epäterveen hengellisyyden leimaama, oli nyt vuorossa filosofisempi kriisi. Olin menettänyt aiemman varmuuteni lähes kaikissa keskeisimmissä hengellisissä kysymyksissä ja koin, että minun piti etsiä tietämystä ja parempia perusteita muodostaakseni mielipiteitä. En etenkään tämän kauden alussa ollut vielä epävarma kristinuskosta sinänsä, vaan enemmänkin siitä, mikä kristillinen yhteisö oli oikeassa missäkin kysymyksessä. Kauden loppua kohden epäilykset kuitenkin kasvoivat.

Myös masennus alkoi hiipiä elämääni aivan uudesta suunnasta. Hengellinen kasvuni taantui, koska aloin pikkuhiljaa salakavalasti käydä välinpitämättömämmäksi sen suhteen, mikä on oikein ja mikä väärin. Minulla kuitenkin oli edelleen tavallaan toimiva omatunto ja rakastin kristillistä uskoa syvästi. Koinkin läpi näiden vuosien alituista tuskaa sen takia, että hengellinen elämäni ei näyttänyt siltä, miltä ”pyhä” puoli minussa halusi sen näyttävän. Näytti ikään kuin olisin ensin onnistunut selättämään alkuaikojen lakihenkisyyden ja sitten mahdollisesti hetken ollut jonkinlaisessa tasapainossa – ennen kuin suistuin toisella laidalla häämöttävään laittomuushenkisyyden jorpakkoon.

Kaikesta tästä huolimatta tällä kaudella tapahtui myös paljon hyvää ja ikimuistoista. Löysin kristinuskosta paljon uutta ja mielenkiintoista, aiemmin melko tuntematonta rikkautta. Elämääni ilmestyi rakkaus kirkkovuoteen, liturgiaan ja sakramentteihin. Tykästyin ekumeniaan, johon olin aiemmin suhtautunut hyvin nihkeästi. Ja minusta tuli luterilaisen kirkon jäsen.

Helsingin Luther-kirkon alttari pitkäperjantain asussaan

Tie luterilaiseksi

Vuoden 2016 alussa en enää kyennyt ottamaan kantaa siihen, mikä paikallinen seurakunta oikein oli. Jokin, joka oli minulle aiemmin ollut vakaumuksellisesti niin tärkeää – kirkkokuntien ulkopuolella pysyttely – oli nyt menettänyt perustansa. Miksi oli niin paljon kristittyjä, jotka pysyivät tunnustuskunnissaan? Olinko todella ymmärtänyt sitä, miten he tunnustuskuntaisuuttaan perustelevat? Olinko itse ymmärtänyt Raamattua oikein? Mitä jos minun tulkintani olikin ollut koko ajan väärä ja heidän oikea?

En edelleenkään pitänyt tunnustuskuntien olemassaoloa ideaalitilanteena ja minulla oli vielä joitain syitä olla liittymättä niihin. Mutta samalla huomasin sisälläni yhä suuremman ahdistuksen siitä, että en voinut missään seurakunnassa, jossa vierailin, koskaan kokea täysin kuuluvani joukkoon. Ei väliä miten lähelle onnistuin heitä hengellisesti pääsemään – aina jokin meitä erotti. Se, että minä en ollut jäsen, ja he olivat. Minä olin parhaimmillanikin vain vierailija. Olin vieras kaikkialla, missä kävin.

Eikä minulla pian enää ollut ystäviä, jotka olisivat kyenneet ymmärtämään vakaumustani olla tunnustuskuntien ulkopuolella, saati sitten sellaisia, jotka olisivat ajatelleet samoin kuin minä. Nekin vähät samanmieliset, jotka olin aiemmin tuntenut, olivat joko vaihtaneet näkemystään tai muuten niin erimielisiä kanssani, että todellista yhteyttä oli vaikea kokea. Olin yksin. Ihan oikeasti kaipasin seurakuntaa ja kadehdin ihmisiä, jotka sellaiseen hyvällä omallatunnolla pystyivät kuulumaan.

En pitkään aikaan pitänyt luterilaiseksi kääntymistä realistisena vaihtoehtona jo yksin siitä syystä, että en uskonut moniin sen keskeisiin oppeihin. Mutta aivan vähitellen tässä asiassa tapahtui muutosta.

Esimerkiksi kastekäsitykseni koki hiljalleen täydellisen metamorfoosin. Olin ensin hyväksynyt, että kaste on opetuslapseuttamisen väline, sitten olin alkanut lukea siihen mukaan myös pelastavan ja syntejä anteeksiantavan elementin. Sen sijaan minun oli vaikeampi hyväksyä ajatusta, että kasteessa saataisiin Pyhä Henki tai että olisi oikein kastaa vastasyntyneitä. Muistan, kuinka vuonna 2016 ahmin lähetyshiippakuntalaisen Matti Väisäsen kastekirjaa, enkä purematta niellyt kaikkea, mitä hän kirjoitti. Vähän kerrassaan viimeisetkin erimielisyyteni katosivat ja minusta oli tulossa sakramentaalikko.

Sakramenteista puheen ollen, ehtoollinen on aiheuttanut minulle niistä kenties eniten harmaita hiuksia. Minulla on eri aikoina ollut varmaan neljäkin eri ehtoolliskriisiä, jotka ovat estäneet tai rajoittaneet minua osallistumasta ehtoolliselle. Ensimmäinen kriisi alkoi kevään 2014 tienoilla ja kesti vuoden 2016 kevääseen. Tuona aikana en kertaakaan osallistunut ehtoolliselle missään, vaikka aiemmin olin käynyt niin vapaiden suuntien kuin luterilaistenkin ehtoollisilla. Syynä oli kriisi koskien ehtoollisen ulkonaisen muodon oikeellisuutta. Raamattu puhui vain yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta, joista kaikki ehtoollisvieraat saivat osansa, mutta sen sijaan käytännössä kaikkialla oli käytössä joko useampi öylättileipä (luterilaisuus) tai useampi pieni pikari viiniä (vapaat suunnat). Siispä en kyennyt oikeastaan mistään löytämään ehtoollista, joka olisi mielestäni ollut Raamatun mukainen. Viimeinen ”ehtoollinen”, johon pitkään aikaan ottanut osaa, oli itse asiassa itse toimittamani! Vähän ennen muuttoani pois Savonlinnasta olin kutsunut soluni kotiini, jossa olin itse varta vasten leiponut yhden ainoan leivän. Minulla oli myös pullo viiniä eräältä risteilyltä, ja suuri lasinen malja. Pidin tilaisuudessa vähän pakonomaisestikin huolen, että teimme kaiken juuri niin kuin Raamatussa sanotaan.

Poissaoloni julkisista ehtoollispöydistä ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Olin huhtikuussa 2016 Kansan Raamattuseuran Vivamo-keskuksessa Henkseli-kauteni (ks. viime osa) päätösmessussa. Jotenkin kaipasin ehtoollista niin kovasti, että sain päähäni ruveta kirkonpenkissä tapojeni vastaisesti googlailemaan ja koettamaan löytää perustetta osallistua. En enää tarkkaan muista, mitä löysin, mutta joka tapauksessa silloin vakuutuin tarpeeksi päättääkseni pitkän jakson alttarista erossa.

Siitä eteenpäin aloinkin taas osallistua ehtoollisille, ja pääosin luterilaisille. Tämäkään ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta, sillä luterilaisuudessa ei periaatteessa ollut samalla tavalla kaikille avoin ehtoollispöytä jäsenyydestä riippumatta kuin esimerkiksi Vapaakirkossa oli ollut. Lisäksi tietenkin oli vapaita suuntia ja luterilaisuutta erottava kiista siitä, oliko Kristus ehtoollisessa todellisesti ja ruumiillisesti läsnä. Luterilaisten mukaanhan vastaus oli kyllä, eli he uskovat reaalipreesensiin. En muista tarkemmin yksityiskohtia omasta prosessistani, mutta hiljalleen tässäkin kysymyksessä ajatteluni luterilaistui.

Löysin vuonna 2016 pääsiäisen aivan uudella tavalla, ja olen siitä asti sitä hartaasti viettänyt. Tuhkakeskiviikkona otsaan katumuksen merkki, siitä alkaen paastoa ja sitten pyhä viikko täynnänsä messuja, rukoushetkiä ja muuta kauteen liittyvää ajanvietettä. Huipennuksena ylösnousemuksen juhla, joka jatkuu helluntaihin saakka. Ah!

Luther-kirkon risti viimeisellä etapillaan

Luterilaisuus. Se alkoi sinä vuonna laulella elämäni operetissa jo aika montaa roolia. Keväällä 2016 avattiin uudelleen Helsingin keskustaan kunnostettu SLEYn Luther-kirkko, joka oli sitä ennen ollut pitkään yökerhona. Järjestettiin tempaus, jossa erään henkilön löytämä alkuperäisen kirkon risti kuljetettiin jalkaisin Turusta Helsinkiin. Itsekin olin mukana tuon ristin viimeisellä etapilla Meilahden kirkolta Luther-kirkolle, tosin en osallistunut ristin kantamiseen. Luther-kirkossa oli hieno avajaistilaisuus, ja jo sen vuoden kesällä aloin säännöllisesti käydä siellä raamatuntutkiskelutilaisuuksissa. Kirkossa starttasi toinen SLEYn helsinkiläinen messuyhteisö (yksi oli jo ennestään Pyhän Sydämen kappelilla), ja minusta tuli vakiokävijä. Luther-kirkko on minulle edelleen tärkeä paikka, ja nautin aina käydessäni siellä.

Pastoreita kulkueessa Virtain valtakunnallisessa evankeliumijuhlassa.

SLEYn tapahtumista kävin myös järjestön kesäjuhlilla eli Evankeliumijuhlassa Virroilla. Lisäksi jatkoin Kansan Raamattuseuran Hehku-yhteisössä käymistä ja osallistuin sen tiimoilta myös Avainkonferenssi-tapahtumaan Vivamossa. Liityin syksyllä myös pitkästä aikaa jälleen soluun. Tuossa solussa, joka koostui hehkulaisista, olin mukana kaikista soluistani pisimpään, lähes neljä vuotta.

Kaikki tämä johti minua koko ajan tiettyyn suuntaan, vaikka pitkään sinnittelin vastaan. Mietin alituisesti, voisiko minulla jonain päivänä olla konkreettinen ja näkyvä seurakunta. Voisiko se olla mahdollista? Niin moni asia tuntui julistavan, että täydellinen jäsentyminen johonkin hengelliseen yhteisöön oli ensiarvoisen tärkeää. Ihmiset ympärilläni olivat sitä mieltä, Raamattu tuntui ohjaavan siihen suuntaan, ja jopa teologisen tiedekunnan kyvyttömyys toimia minulle hengellisen rakentumisen paikkana tuntui julistavan sitä. Lisäksi minuun saattoivat vaikuttaa kielteiset kokemukseni siitä, millaiseksi kaaokseksi touhu niin herkästi meni piireissä, joissa ei ollut minkäänlaista kirkollista kontrollia kaitsemassa hengellistä elämää. Vaadittiin kuitenkin vielä pari askelta, jotta voisin tehdä ratkaisevan siirron.

Syksyn 2016 aikoihin ajauduin toiseen ehtoolliskriisiini. Tällä kertaa kyselin, mistä oikein voisin saada hyvällä omallatunnolla ehtoollista seuraavien kriteereiden täyttyessä: 1. ehtoollista jakava yhteisö on sellainen, joka uskoo reaalipreesensiin, ja 2. ehtoolliselle saa osallistua, vaikka ei kuuluisi sitä jakavaan yhteisöön. Vapaakirkon ja monien muiden vapaakristillisten seurakuntien avoimelle ehtoolliselle osallistuminen ei ollut minulle oikeastaan enää mahdollista, sillä sieltä puuttui käsitykseni mukaan usko reaalipreesensiin. Katolinen ja ortodoksinen kirkko uskoivat reaalipreesensiin, mutta niiden ehtoollispöytä oli käytännössä suljettu kaikilta ei-jäseniltä. Jäljelle jäi luterilainen kirkko, joka uskoi reaalipreesensiin mutta jonka ehtoollispöytä oli kuitenkin suljetumpi kuin vapaiden suuntien. Toisaalta oli olemassa niin kutsuttu ”hätätilapykälä”, joka salli myös ei-luterilaisen saada luterilaista ehtoollista, jos tämä oli sairaana täi hätätilassa ja käsitti ehtoollisen merkityksen. (Käsittääkseni ev.-lut. kirkko on sittemmin hieman lisännyt ehtoollisvieraanvaraisuuttaan.) Itse olin ”oikeuttanut” luterilaisella ehtoollisella käymiseni ”hätätilanteeni” perusteella, mutta en kyennyt olemaan tämän kanssa täysin puhtaalla omallatunnolla. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisin jäsen.

Kun eräs ystäväni oli kirkkokuntien ristituulessa ajelehtimiseni tietäen kysynyt minulta, minkä kirkon kanssa tunsin eniten yhteenkuuluvuutta, olin pitkän mietittyäni vastannut, että olin vähiten erimielinen luterilaisuuden – erityisesti sen viidesläisen muodon – kanssa. Olin luterilaistunut hiljalleen koko ajan. Mielessäni pyöri yhä enemmän myös teologisen tutkintoni loppuunsaattaminen. Olin ”pappislinjalla”, joten minulla olisivat pian edessä seurakuntaharjoittelu ja soveltavat opinnot. Niidenkin hoitaminen olisi paljon helpompaa kirkon jäsenenä.

Mutta lopullinen vastarintani murentaja oli ehkä yllättävästikin muisto kaukaisesta menneisyydestä. Tämän sarjan ensimmäisessä osassa kerroin ensimmäisestä varsinaisesta rukouksestani, jossa pyytämäni asian toteutuessa olin luvannut Jumalalle liittyä kirkkoon. Tultuani varsinaisesti uskoon olin ajatellut, että Vapaakirkkoon liittymiseni oli täyttänyt tuon lupauksen. Myöhemmin olin kuitenkin tullut ajatelleeksi, että itse asiassahan minä lupausta antaessani tarkoitin nimenomaan ev.-lut. kirkkoa. Pitkään ajattelin, että en ollut lupaukseeni sidottu, koska minun näkökulmastani sen täyttäminen olisi ollut vastoin Jumalan tahtoa. Nyt en kuitenkaan enää voinut julistaa kirkkoon liittymistä muitta mutkitta synniksi. Siksi ajattelin, että tässä viimein taitaa olla ratkaiseva syy lopettaa tunnustuskunnattomuuteni.

Liittymisprosessi

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittymiselleni oli siis neljä syytä:

• ”Virallistaa” jo pitkään elämässäni jatkunut luterilaistuminen
• Saada oikeus osallistua reaalipreesens-ehtoolliselle hyvällä omallatunnolla
• Helpottaa opintojeni loppuunsaattamista
• Täyttää vuosia sitten Jumalalle antamani lupaus

Kiirehdin toteamaan, että en pidä monia näistä syistä enää välttämättä kovinkaan hyvinä. Ne kuitenkin siinä elämäntilanteessani tuntuivat riittäviltä. Mietin hieman, kannattaisiko minun sanoa tätä, mutta jotenkin ev.-lut. kirkon jäsenyys on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme niin yleistä – se on edelleen tietynlainen default-tilanne – että minun on aina ollut lähtökohtaisesti hieman vaikeaa ottaa täydellä vakavuudella siihen aikuisena liittymistä. Maamme olosuhteet jotenkin tuntuvat julistavan, että ev.-lut. kirkon jäsenyys ei ole niin maailmaamullistava juttu. Toki on ilman muuta selvää, että kyseessä on uskonnollinen yhdyskunta ja sellaisena hengellinen yhteisö, ja sellaista siitä kyllä lähdin myös itse hakemaan. Kuitenkin jo se, miten liittyminen hoitui, tuntui ikään kuin julistavan, että liittymisen merkitystä ei kannattanut liioitella.

Asia lähti liikkeelle täytettyäni netissä sähköisen liittymislomakkeen. Sitten minulle soitettiin ja minulle osoitettiin rippipappi, jonka kanssa kävisin yksityisrippikoulun. Vuoden 2016 lopulla ja vuoden 2017 alussa tapasin sitten tuon papin kanssa Huopalahden kirkolla nelisen kertaa. Tapaamisissa, jotka kestivät noin tunnin kerrallaan, käytiin läpi Eero Huovisen kirjoittamaa katekismusta ja luettiin Markuksen evankeliumi. Vähän oli liturgiikkaakin ja lisäksi myös joitain henkilökohtaisia keskusteluja. Pappi tietysti tiesi, että olen teologian opiskelija, ja siten minulle ei ”alan miehenä” tarvinnut alusta pitäen opettaa kaikkea. Enemmänkin sain kuvan, että rippikoulu oli minun kohdallani lähinnä muodollisuus. En voi sanoa, että oma motivaationi rippikoulun käymiseen olisi ollut kovinkaan suuri, mutta en toisaalta kokenut, että sitä olisi ollut myöskään papin kiinnostus.

Vapaakirkossa saamani kaste katsottiin päteväksi, kun siitä kerroin, vaikka minulla ei silloin ollutkaan esittää kastetodistusta. Siispä edessä olisi konfirmaatio, josta ei minulla ei sattuneesta syystä ole paljoakaan kerrottavaa. Minua kehotettiin tulemaan määrättynä sunnuntaina messuun Huopalahden kirkolle, sanomaan uskontunnustus muiden mukana ja sitten osallistumaan ehtoolliselle. Tämän jälkeen minut katsottaisiin konfirmoiduksi. Ei siis albaa, ei kätten päällepanemista, ei voitelua: ei mitään, mistä kukaan paikallaoleva olisi voinut tietää, että minua konfirmoitiin. Olisin varmaan pyytäessäni saanut toimituksesta ”julkisemman”, mutta en rohjennut sitä tehdä – minusta kyllä toisaalta on hieman kummallista, että minun olisi tässä pitänyt olla se aloitteellinen osapuoli sen sijaan, että kirkko olisi automaattisesti tarjonnut henkilökohtaisempaa toimitusta. No, tein kuten oli sovittu ja sain sitten rippikoulutodistuksen käteen.

Muistelisin, etten päätynyt käymään Huopalahden kirkossa jumalanpalveluksessa enää kertaakaan jäsenyyteni aikana, ja koko rakennukseenkin taisin myöhemmin eksyä vain asettuessani ehdolle seurakuntavaaleissa.

Luther-ruusu

Kansankirkollisen elämän dilemmat

Kuten olen monelle kertonut, ehdin kuulua ev.-lut. kansankirkkoomme kaksi päivää ennen kuin ensimmäisen kerran kaduin liittymistäni. En enää tarkkaan muista katumukseni syytä, se ei liene ollut vielä silloin kovinkaan kohtalokas. Kuitenkin luterilaista kauttani leimaa lähes alusta loppuun kasvava epämukavuus, jota olen tavannut nimittää dissonanssiksi eli riitasoinnuksi. Kyse on ahdistuksesta, joka syntyy kuulumisesta johonkin sellaiseen yhteisöön, jonka oppeihin tai käytäntöihin ei koe tarpeellisessa laajuudessa luottavansa.

Jo liittyessäni pohdin paljon suhdettani tunnustuskirjoihin, joiden ajatellaan luterilaisuudessa ilmaisevan oikein Raamatun opin ja joihin siksi sitoudutaan. Voin tunnustaa, että en ole itse missään vaiheessa taivaltani kokenut voivani hyväksyä kaikkea tunnustuskirjoissa sanottua oppia. Siksi pystyin liittymään luterilaiseen kirkkoon vain löytämällä itselleni sopivan tulkinnan kirkkolaista ja kirkkojärjestyksestä, joissa kirkon suhde tunnustuskirjoihin määritellään. Noiden tekstien mukaan Suomen ev.-lut. kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Raamattuun ja joka on ilmaistu/lausuttu luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Ainoa mahdollisuuteni, jossa kykenin liittymään kirkkoon edes jotenkin puhtaalla omallatunnolla, oli ajatella, että tosi usko sisältyi tunnustuskirjoihin mutta että niihin saattoi sisältyä myös jotain tosi uskon vastaista. Ymmärrän hyvin, että tämä ei ole tunnustuksellisen luterilaisuuden edustama kanta, sillä kyseinen suuntaus sitoutuu tunnustuskirjoihin, koska (eikä vain siltä osin kuin) ne esittävät Raamatun opin oikein. Tästä johtuu myös elämäkertani osan tämänkertainen otsikko: tunnustukseton luterilainen. Sillä vaikka pyörinkin pääosin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä, en koskaan kyennyt sydämessäni kokemaan niihin täydellistä uskon yhteyttä. (Toki en sinänsä ollut vailla tunnustusta - uskon että kukaan ei ole - joten kyseessä on ennen muuta sanaleikki.)

Blogiani seuranneet muistanevat, että siinä missä dissonanssi johti minut lopulta eroamaan kirkosta, vauhditti eropäätöstä omalta osaltaan myös kyllästyminen ”taistelujen kirkkoon”. Suomen ev.-lut. kirkossa tuntui välillä olevan kaiken keskiössä vääntö virka- ja avioliittokysymyksestä. Aikansa näitä teologisia väittelyitä jaksoin ja osallistuinkin niihin silloin tällöin, mutta lopulta minulta paloi käämi. Minua ahdisti vallan vietävästi se, miten kirkko oli jakautunut liberaaleihin ja konservatiiveihin, joiden täytyi jatkuvasti kilpailla johtoasemasta. Minua suretti, että tällaista taistelua oli pakko jaksaa vuodesta toiseen. Ehkä olisin sitä toisaalta jaksanut, jos sydämessäni olisi palanut into rehkiä kirkon itsensä parhaaksi. Mutta kun motivaationi olla luterilainen vuosien mittaan väheni, ei oppivääntöihinkään enää oikein riittänyt sietokykyä.

Ehkä teitä kiinnostaisi saada tietää oma kantani edellä mainittuihin kirkon ikonisiin kiistakapuloihin. Sanottakoon ensiksikin, että en ole enää aikoihin kokenut tarvetta mitenkään erityisesti omistautua noissa kysymyksissä kampanjoimaan kummankaan osapuolen hyväksi. Olen halunnut hengellisessä elämässäni keskittyä ensisijaisesti tärkeämpinä pitämiini asioihin. Toisaalta en ole kuitenkaan myöskään halunnut pidättäytyä sanomasta mielipidettäni, jos se on tullut puheeksi.

Tällä hetkellä kuulun Roomalaiskatoliseen kirkkoon, jossa ei ole naispappeja ja jossa vihitään vain heteroavioliittoon. Katolisessa opissa sekä pappeus että avioliitto ovat sakramentteja, Kristuksen asettamia armoa välittäviä toimituksia, eikä katolisen kirkon siten ole oikeastaan mahdollista muuttaa niiden olemusta. Minulla ei sinänsä ole ongelmaa katolisen virka- tai avioliittokäsityksen kanssa samalla tavoin kuin minulla oli luterilaisen opin kanssa: vastaanotan nuo käsitykset muiden oppien tavoin uskottavakseni sen tähden, että luotan kirkkoon, joka ne uskottavaksi antaa. Tämä on itse asiassa hyvin oleellinen pointti: kaiken taustalla on osin sanojen tavoittamattomissa oleva luottamukseni katoliseen kirkkoon, jota en ole kyennyt itselleni tyhjentävästi selittämään. Oikeastaan ilman tätä luottamusta vakaumukseni voisi olla kaikkea muuta kuin vakaa.

Entä sitten Raamattu? Eikö sieltä löydy selvät vastaukset näihin kysymyksiin? Monien protestanttien korviin voi kuulostaa oudolta, että minulle Raamattu ei vain lopulta enää riittänyt. Vaikka kuinka paljon luin, jouduin jatkuvasti toteamaan, että Raamatusta voidaan esittää perustellusti useita erilaisia tulkintoja niin, että minulla ei ole mahdollisuutta keksiä, kumpi niistä on parempi. Jouduin nostamaan Raamatun äärellä usein kädet ilmaan. Tämä konkretisoitui virkakysymyksessä. Tankkasin Raamattua, ahmin selitysteoksia ja teologiaa enkä vain löytänyt totuutta. Uskonelämäni alkuaikoina olin ollut melko selkeästi naispastoriutta vastaan mutta myöhemmin muutuin siinä määrin epävarmaksi, että en enää aktiivista vastustusta harjoittanut. Ajattelin: jos en voi olla varma siitä, että nainen ei voi olla pappi, ei minulla ole perusteita vältellä heidän ehtoollisiaan tai saarnojaan. Käytännössä en juuri antanut papin sukupuolen luterilaisena aikana vaikuttaa hengellisyyteni harjoittamiseen. Tämä on paradoksaalista sitä vasten, että koin itselleni sosiaalisessa mielessä eniten kodiksi tunnustukselliset luterilaiset – naispappeutta vastustavat – piirit. Tämäkin sisäinen ristiriita haittasi minua aika ajoin melkoisesti.

Avioliittokysymyksessä olen kyllä aina kokenut Raamatun olevan melko selkeästi homoavioliittojen mahdottomuuden puolesta. Toisaalta tämän kantani olen tietoisesti usein piilottanut, koska olen niin monesti joutunut tunnustamaan, että minulla ei ole sanoja sen ilmaisemiseen. Olen yhtäältä ajatellut olevani sidottu siihen, miten Raamatun ilmoituksen ymmärrän - halusin tai en. Toisaalta olen kuitenkin usein kokenut, etten keksi minkäänlaista tapaa tuoda tätä kantaa esiin siten, että en samalla tule suurella todennäköisyydellä rikkoneeksi jotain toisissa ihmisissä. Osan tai kahden päästä saatan avata tätä problematiikkaa enemmän, mutta jääköön sen käsittely tällä erää tähän.

Uspenskin katedraalin ikonostaasi

Kaipuu pyhyyteen, ekumenia ja katolisuuden kutsu

Jos kerran minua kaihersivat yhteenkuulumattomuuden tunne uuden kirkkoni oppien kanssa ja sen taipumus sisäiseen taisteluun, millaisia asioita sitten janosin tilalle? Lyhyesti ilmaistuna: pyhyyttä. Halusin voittaa syntini ja kasvaa yhä syvemmälle elävään uskoon. Toisinaan koin ev.-lut. kirkon voivan auttaa minua tämän kaipuuni tyydyttämisessä, mutta usein koin sen myös riittämättömäksi. Silloin kun liberaalien ja konservatiivien taistelu ei varastanut show’ta, tuntui liian usein, että keskusteluun pyhittymisestä ei kuitenkaan oikein päästy. Kun kysyin minua viisaammilta luterilaisilta, miten voisin tulla pyhemmäksi ja voittaa syntejäni, saattoi seurata puolen tunnin keskustelu, jossa toinen osapuoli halusi varmistaa, että en vain olisi lankeamassa omavanhurskauden ansaan. Että varmasti ymmärtäisin pelastuksen olevan vain uskosta ilman omia ansioita. Tämän jälkeen paukut saattoi olla siinä määrin tuhlattu, että keskustelua pyhittymisestä ei enää jaksettu käydä. Se oli äärimmäisen turhauttavaa, sillä koetin vakuuttaa, että halusin kuulla luterilaisesta pyhitysteologiasta – en vanhurskauttamisopista.

Tätä turhautumista kokiessani meni samaan aikaan eteenpäin kiinnostukseni toisten kirkkojen perinteitä kohtaan, ja nyt puhun nimenomaan niin kutsutuista vanhoista kirkoista: katolisesta ja ortodoksisesta. Minusta oli jo aiemmin kuoriutunut näiden kirkkojen ”fani” huomatessani, että ne eivät olleet alkuunkaan niin läpeensä turmeltuneita organisaatioita kuin minulle oli aiemmissa piireissäni uskoteltu. Oli mahdollista löytää niistä rikkautta, jollaista ei muualta saanut – ainutlaatuista tukea oman hengellisen elämän rakentamiseen.

Yksi merkittävä askel ekumenian löytämisessä oli KETKO-kurssi, Suomen Ekumeenisen Neuvoston järjestämä koulutusohjelma, jossa neljän viikonvaihteen aikana tutustutaan eri kirkkokuntiin. Kurssille osallistuin kaudella 2016–2017 monien suositeltua sitä minulle lämpimästi. Kirkko- ja seurakuntiin tutustuminen oli jo valmiiksi harrastukseni, mille kurssista tuli luonteva jatke. Sen aikana liityin ev.-lut. kirkkoon, mutta mikä vielä merkittävämpää: tulin hyvin vahvasti kosketetuksi ortodoksisen ja katolisen kirkon tahoilta. Laulaessani muiden kanssa akatistos-palvelusta ja osallistuessani liturgiaan ortodoksisessa kirkossa koin niin syvää yhteyttä kristittyjen ja Jumalan kanssa, että karismaattisemmissa piireissä olisi vastaavaa kokemusta voinut nimittää Hengellä täyttymiseksi. Katolisessa kirkossa osallistuin adoraatioon, jossa palvotaan pyhitetyssä ehtoollisessa ruumiillisesti läsnäolevaa Kristusta – omalaatuinen ja syvä rukousmuoto, jollaista en varsinaisesti ollut koskaan aiemmin kokenut.

Pyhän Henrikin katedraali, jossa sijaitsee maamme katolisen piispan istuin. Kuva on muuten otettu vappuna - kirkon edessä oleva aukio on perinteisesti toiminut paikkana, josta starttaa yhteislähtö luterilaisten opiskelijajärjestöjen yhteiselle vappupiknikille.

2016–2017 vietettiin myös reformaation merkkivuotta, sillä Lutherin teesien naulaamisesta tuli kuluneeksi viisisataa vuotta. Ja arvatkaapa millä tavoin minä sitä vietin? Osallistuin katolis-luterilaiseen lukupiiriin, jossa luettiin läpi Trenton kirkolliskokouksen dekreettejä ja kaanoneita! Kyseinen kirkolliskokoushan tunnetaan osana katolisen kirkon toimeenpanemaa vastareformaatiota, reaktiota protestanttiseen reformaatioon. Trenton lukeminen oli miellyttävää ja silmiä avaavaa: huomasin, että minulla ei ollut oikeastaan mihinkään sen lausumaan suoranaista vastaansanomista, puhuttiinpa sitten kiirastulesta, sakramenteista tai vanhurskauttamisesta. En tosin vielä julkisesti tai kokonaisuudessaan uskaltanut tätä samanmielisyyttäni katolisen opin kanssa kuuluttaa.

Osaksi omaa spiritualiteettiani omaksuin ekumeenisessa hengessä joksikin aikaa Taizé-hartauden. Helsingin tuomiokirkon kryptassa järjestettiin muistaakseni maanantaisin ekumeenisia rukoushetkiä, jotka vietettiin Ranskassa sijaitsevan ekumeenisen Taizé-luostariyhteisön hengessä. Ominaista tälle hartaudenharjoitukselle ovat ennen kaikkea lyhyet parin säkeen mittaiset laulut, joita toistetaan yleensä monta kertaa peräkkäin.

Ehkä merkittävin ekumeeninen tekoni oli lähteä vuonna 2018 Serbiaan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokoukseen. Osallistuin varsinaista kokousta edeltävään nuorten tapahtumaan ja palvelin yleiskokouksen aikana yhtenä monista Suomen ev.-lut. kirkon lähettämistä stuerteista. Meitä eri kirkkokuntien nuoria aikuisia oli paikalla Novi Sad -nimisessä kaupungissa ympäri Eurooppaa, ja vietimme 10 päivää toisiimme tutustuen ja yhteydestä nauttien, kokemuksia keräten ja uskostamme rakentuen. Minua hiukan kaduttaa, että en tullut kirjoittaneeksi reissusta muistiinpanoja, sillä se todella tarjosi vaiheita, joita voin erityisellä lämmöllä kerrata. Päällimmäisin tunteeni oli rakkaus: miten käsinkosketeltavan yhtä hengellisesti, kielellisesti ja kansallisesti erilaiset ihmiset voivat tahtoessaan olla. Hetkeksi Suomen elämäni unohtui ja katosi - nämä ihmiset olivat tovin aikaa kotini, perheeni ja maailmani, jonka kanssa olimme Jumalan kasvojen edessä. Tahdon uskoa, että koin Novi Sadissa häivähdyksen siitä elämästä, mikä taivaassa tulee kerran saamaan täydellisen muotonsa. Enkä osaa kuvailla, miten perinpohjaisen kiitollinen olen siitä kokemuksesta.

Yleiskokouksen väkeä yhteispotretissa. Kuva: Albin Hillert/CEC.

Eräs mieleenpainuvimmista kohtaamisista Novi Sadissa oli Canterburyn arkkipiispa Justin Welbyn tapaaminen. Paitsi että pääsin kirkollisen yhteyden ansiosta osallistumaan hänen toimittamalleen ehtoolliselle, sain myös vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan kahden kesken. Kuva: Mladen Trkulja/CEC.

Kulttuurin puolella minuun teki vaikutuksen tv-sarja nimeltä The Young Pope. Siinä paaviksi valitaan nuorehko amerikkalainen mies, joka on yhtäältä kaikkea muuta kuin moraalinen esikuva ja toisaalta mitä palavin pyhyyden saarnaaja. Erityisesti mieleeni on painunut kohtaus, jossa tuo paavi, Pius XIII, puhuu majesteettisesti ja kauhistuttavasti kardinaaleilleen. Vaikka paavin strategia, jossa kirkko vetäytyy pois ihmisten luota ja sulkee ovensa tullakseen taas löydettäväksi, voidaan nähdä aika kyseenalaisena, vetosi minuun suuresti hänen vakava suhtautumisensa syntistä elämää kohtaan. Joskus pakko-oireisina aikoinani olisin voinut ahdistua tällaisesta puheesta kammottavasti, mutta nyt sen kuunteleminen jollain eriskummallisella tavalla innosti minua pyhempään elämään.

Vielä enemmän minua vavahdutti elokuva Silence, joka kertoo kahdesta 1600-luvun Japaniin matkaavasta jesuiittalähetyssaarnaajasta. Elokuva ei tyydy pelkästään pieniin teemoihin, vaan käsittelee lähetystyön haasteita, Jumalan kieltämistä, synninpäästöä ja nimensä mukaisesti Jumalan vaitiolon kokemusta tavoilla, jotka saivat minut miettimään elokuvaa aktiivisesti vielä kuukausia sen näkemisen jälkeen. Kokemus siitä, että Jumala on hiljaa, oli elämässäni kasvamaan päin. Mutta Silence haastoi käsitystäni Jumalan puheesta. Mitä jos kaikkivaltias kykenisi puhumaan hiljaisuudessa? Elokuva ei tietystikään ollut ensimmäinen, joka oli tullut esittäneeksi jotain tällaista: kirkolla on pitkä kontemplaation (sisäisen rukouksen) perinne, joka eräällä tavalla on juuri Jumalan kuuntelua hiljaisuudessa.

Koska en jossain vaiheessa enää löytänyt perusteita pitää vääränä esirukouksen pyytämistä pyhiltä, tulivat myös jo perille taivaaseen päässeet kristityt hiljalleen osaksi elämääni. Äitini taisi tuoda minulle tuliaisena ensimmäisen ruusukkorukousnauhani Puolaan suuntautuneelta matkaltaan, ja muistan sitä muutamia kertoja käyttäneeni vielä luterilaiseen kirkkoon kuuluessani. Pyhimysten elämät alkoivat kiinnostaa minua, ja jostain minulle tuntemattomasta syystä minua kosketti erityisesti autuaan Chiara Badanon (1971–1990) elämä. Tämä italialainen luusyöpään kuollut nuori nainen innoitti minua suuresti voimakkaalla uskollaan, toivollaan ja rakkaudellaan, jotka tuntuivat kumpuavan hänestä ehtymättöminä, valtavan kivuliaan sairaudenkin aikana. Paavi Benedictus julisti vuonna 2010 Chiaran autuaaksi, mikä merkitsee, että on arvollista uskoa hänen olevan taivaassa esirukoilemassa puolestamme. Mikäli kriteerit täyttyvät, on seuraavaksi mahdollisesti vuorossa kanonisaatio eli pyhimykseksi julistaminen – sitä olisi hieno päästä paikan päälle todistamaan!

Pyhimysten kanssa koin kuitenkin melkoista taistelua, koska jokin sisälläni tavallaan hangoitteli vastaan pyytäessäni heiltä esirukousta. Protestanttisessa maailmassa pyhimyksiä saatetaan kunnioittaa, mutta heille puhumista pidetään yleisesti vääränä. Se kulttuuri oli jättänyt minuunkin vaikutuksensa eikä se nopeasti väistynyt.

Tein luterilaisena ollessani kaksi merkittävää matkaa, joista olen täällä blogissakin tarkemmin kertonut: yhden Israeliin vuonna 2017 ja toisen Tallinnaan paavia tapaamaan vuonna 2018. Molemmat olivat minulle matkailullisen aspektinsa ohella syvällisiä itseni etsimisen retkiä. Luvatussa maassa, pyhässä kaupungissa ja Herrani kuolemisen, hautauksen ja ylösnousemuksen paikoilla käyminen tuntui sillä hetkellä epätodellisen ihanalta ja sanojen tavoittamattomalta elämykseltä, mutta varsinkin jälkikäteen tuon matkan muistelu on antanut minulle jollain erikoisella tavalla voimaa jatkaa eteenpäin. Seuraavana vuonna päädyin paavia tapaamaan kiitos Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan, joka järjesti matkan omille nuorilleen mutta kutsui ekumeenisessa hengessä mukaan myös muiden kirkkokuntien jäseniä. Meitä luterilaisia lähtikin matkaan kiva joukko, ja paavin puhetta kuunnellessani ja messuun osallistuessani tunsin jälleen vetoa katolisuutta kohtaan.

Toisaalta on sanottava, että ei suhteeni katolisuuteen ole ollut pelkkää nousukiitoa. Toisinaan olen kokenut aika laillakin takapakkia ja luotaantyöntävyyttä. Minulla oli monenlaisia opillisia pohdiskeluja, etenkin Neitsyt Marian ja paavin aseman suhteen ja koin välillä ahdistavaakin vierauden tunnetta katolisessa messussa käydessäni. Ei sovi vähätellä myöskään katolisen kuolemansyntiopin merkittävyyttä pohdintojeni taustalla, mutta sitä asiaa en avaa tällä kertaa syvällisemmin.

Pitkään hangoittelin katoliseen kirkkoon siirtymistä vastaan sanoen, että en ole täysin varma tai vakuuttunut siitä, että se on niin sanottu ”tosi kirkko”. Ja kyllä minä varmaan olinkin melko rehellinen niin sanoessani. Varmuuden puute lisääntyi minulla yhä useammassa kohtaa aina vuoden 2019 syksyn filosofiseen aallonpohjaan. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

Luther-kirkon julkisivua

Toiminta ja aktiivisuus

Huolimatta sisäisen maailmani kasvavasta epävarmuudesta olin kuitenkin luterilaisena melko aktiivinen seurakunnassa ja kirkossa, vapaaehtoisena ja välillä työntekijänäkin. Eniten kävin Helsingin Luther-kirkolla, jossa sunnuntaisten, kevyemmällä kaavalla pidettyjen messujen lisäksi oli keskiviikkoisin evankelisten opiskelijoiden iltoja ja myöhemmin joka toinen lauantai alkoi olla myös paneelikeskustelupainotteisia Freda42-iltoja. Opittuani seurakuntaharjoittelussa jakamaan ehtoollista palvelin Luther-kirkolla usein liturgisissa tehtävissä ehtoollisavustajana eli albaan pukeutuneena jaoin kirkkokansalle ehtoollisviiniä. Kesällä 2018 olin myös kuukauden ajan töissä Luther-kirkolla kesäsuntiona, jolloin huolehdin monesta muustakin seikasta. Erityisen hauskaa tuolloin oli, että kirkolle pääsi muulloinkin kuin messujen aikana – sen alakerrassa oli erittäin kodikasta käydä pelailemassa biljardia ja katsomassa jalkapallon MM-kisoja.

Erityisesti vuonna 2017 oli olemassa sellainen omalaatuinen kulttuuri, että sunnuntaina Luther-kirkon messun jälkeen porukkaa lähti vielä jatkamaan hengellisesti hyvin erilaiselle Suhelle, josta viime osassa kerroinkin. Myös minä pyörin Suhe-porukoissa vielä vuoden 2018 alkupuolelle asti, jolloin tämä viimeinen vapaakristillinen osa elämässäni lopulta haipui pois.

Jatkoin ekskursioharrastustani eli kävin kiertelemässä eri kirkkokunnissa, minkä lisäksi vierailin kohtuullisen usein myös tavallisissa kansankirkon messuissa. Osallistuin Helsingin valtakunnalliseen evankeliumijuhlaan vuonna 2017 ja uudistettuun Avain-konferenssiin vuonna 2018.

Helsingin valtakunnallinen evankeliumijuhla

Vuosina 2017 ja 2018 minulla oli myös lukuisia puhujakeikkoja eri yhteisöissä. Ehkä suurimpia niistä olivat Savonlinnan seurakunnassa pitämäni saarnat seurakuntaharjoitteluni aikana. Tämän harjoittelun aikana osallistuin luterilaiseen seurakuntaelämään kenties aktiivisemmin ja monipuolisemmin kuin koskaan – halukkaat voivat lukea siitä lisää toisaalta blogistani.

Aktiivisena Kansan Raamattuseuran Hehku-iltojen kävijänä minua toivottiin lopulta sinne puhujaksi, ja kävinkin siellä opettamassa ensin ylösnousemuksesta ja sitten kandiaiheeni tiimoilta ”tosi Israelista”. Hehkun kautta päädyin myös Helsingin Vanhan kirkon vapaaehtoisten kanssa vetämään kristinuskoon perehdyttävää Alfa-kurssia syksyllä 2017. Otaniemen teekkarien Ristin kilta toivotti minut tervetulleeksi puhumaan vapaasta tahdosta syksyllä 2018 – se oli ehkä hieman puutteellisesta aiheen tuntemuksestani huolimatta antoisa kokemus. Eniten jouduin kuitenkin kamppailemaan SLEYn taholta tulleiden puhujakeikkojen kanssa.

Minut oli hyvissä ajoin etukäteen buukattu EO:lle opettamaan aiheesta ”Tunnustuskirjat”, ja tämän lisäksi saarnaamaan sunnuntaimessuun Pyhän Sydämen kappelille. Puheiden lähestyessä epävarmuuteni alkoi kasvaa, ja jouduin hankalaan tilanteeseen: miten onnistua samaan aikaan kunnioittamaan minut puhumaan kutsuneen yhteisön uskoa ja säilyttää itse hyvä omatunto sen suhteen, miten puhun? Lopulta ensimmäinen vaihtoehto vei voiton: halusin tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä puhua niin, että puheeni sisältö ei ollut ristiriidassa tunnustuksen kanssa. Vastavuoroisesti se tietenkin merkitsi, että en ollut itseni kanssa täysin rehellinen joka kohdassa. Valitsin kyllä painotuksia, jotka heijastelivat omia henkilökohtaisia näkemyksiäni, mutta olin tässä kohtaa hyvin hienovarainen.

Video saarnastani Pyhän Sydämen kappelissa 4.11.2018 on katseltavissa YouTubessa. Halukkaat voivat lukea myös tekstiversion.

Selvisin opetuksista suhteellisen hyvillä mielin ja sain hyvää palautetta. Tein kuitenkin päätöksen olla enää ottamatta vastaan puhujakeikkoja tai ainakin vähentää niitä tuntuvasti. Olin yksinkertaisesti liian epävarma siitä, mihin uskoin.

Blogissani olin kansankirkolle julistamisen osalta aktiivisimmillani vuonna 2018, jolloin tulin kesällä aiheuttaneeksi pienimuotoisen kohun kirkollisissa piireissä. Kirkkokriiseilyäni käsittelevän Ecclesia-sarjani teksti kirkon ”ongelmasta” sai ristiriitaisen vastaanoton ja poiki myös kriittisen vastineen. Moni kuitenkin myös kiitteli minua siitä, että olin rohjennut sanoa jotain tavallaan niin ilmeistä mutta silti niin vaiettua: Suomen ev.-lut. kirkon miljoonista jäsenistä valtaosa ei näyttänyt ainakaan elämäntapansa perusteella olevan todellisia kristittyjä tai edes haluavan olla. Eikä kirkkoa vaikuttanut juuri kiinnostavan tämän asian muuttaminen miksikään. Kohtaamani kritiikkikään ei onnistunut pyyhkimään tätä ajatusta pois mielestäni, ja näiden vuosienkin jälkeen seison edelleen sanojeni takana – toki lähinnä periaatteellisella tasolla, sillä en välitä ev.-lut. kirkon ulkopuolisena varsinaisesti puuttua sen sisäisiin asioihin.

Eräs päähänpisto kirkollisessa vaikuttamisessani oli asettua ehdolle vuoden 2018 seurakuntavaaleissa, joissa seurakunnille valittiin päättäjät neljäksi vuodeksi. En missään vaiheessa olettanut pääseväni läpi, mutta panostin silti tuodakseni näkemyksiäni esille niin vaalikoneessa kuin blogissanikin. 14 teesiäni kirkosta kirjoitin jo oikeastaan sillä asenteella, että ne olisivat ikään kuin ”viimeinen testamenttini” kirkolle. Suunnittelin nimittäin jo vaalien aikana – vaikken siitä vielä paljoa huudellut – eroavani kirkosta vuoden loppuun mennessä, mikäli en tulisi valituksi. Sain muistaakseni noin 20 ääntä, mikä ei riittänyt läpimenoon. Aloin siis itsekseni vähitellen valmistella lähtöä kirkosta, mikä tosin venyi pitkälle seuraavaan vuoteen.

Elämää ihmettelemässä eräällä pappisopintoihin liittyneellä kurssikeskusvierailulla

Kriisit

Kriiseilin luterilaisena ollessani pääosin kahdella tavalla, joista ensimmäinen liittyi luterilaisuuden opilliseen epäilyyn. Ei ollut mitään sellaista hetkeä, jolloin olisin vakuuttunut siitä, että luterilaisuus ei olisi totta. Pikemminkin vain havaitsin itsessäni uskonpuutteen kasvua suhteessa moniin sen tärkeimpiin sisältöihin. Minun oli vaikea yhdessä muiden luterilaisten kanssa tunnustaa, että luterilaiset tunnustuskirjat selittivät Raamattua oikein, että vanhurskauttaminen tulee ainoastaan uskosta, että Raamatussa laki ja evankeliumi eroavat selkeästi toisistaan ja että kaikki opit ja opettajat tulisi koetella ainoastaan Raamatulla. Minulla oli vain henkilökohtaista ja kasvavaa epävarmuutta näistä asioista.

Puhuin epäröinnistäni paljon luterilaisille ystävilleni. Soittelin jopa pari pitkää puhelua Erkki Koskenniemen, evankelisen liikkeen maineikkaan raamatunopettajan ja pastorin, kanssa. Luin kannesta kanteen ruotsalaisen Bo Giertzin kirjoittaman Kalliopohja-romaanin, jonka äärellä oli kuulemma saatu jonkinlaisia oivalluksia uskonvanhurskaudesta. Mutta jostain syystä en kyennyt löytämään vastauksia, jotka olisivat vahvistaneet luterilaisuutta minussa.

Koin yhä merkittävämpää vierautta oman kirkkoni hengelliseen elämään osallistuessani, ja ehtoollisenkin kanssa elämä tuntui olevan välillä vain kriisiä kriisin perään. Ensin minulla tuli vaikeuksia osallistua tunnustuksellisille ehtoollisille, koska en kokenut olevani tarpeeksi tunnustuksellinen. Myöhemmin vaikeudet laajenivat koko kirkkoon, jopa kaikista avoimimpiin ehtoollispöytiin ja ekumeenisimpiin yhteisöihin. Lopulta olin siinä tilanteessa, että osallistuin ehtoolliselle vain harvoin ja silloinkin tein siinä kohtaa tietoisen uskon hypyn: heittäydyin mukaan johonkin, mistä en voinut olla täysin varma.

Lyhyesti mainituksi tässä yhteydessä ansaitsee tulla muuan tapaus, joka sattui vuoden 2018 keväällä ja joka vaikutti minuun ennalta-arvaamattoman paljon. Tuolloin Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon – pienen itsenäisen kirkkokunnan – johtaja Mika Bergman jätti kirkkonsa ja tehtävänsä siinä ja kääntyi ortodoksiksi. Minua puhutteli paljon se, miten hän Facebookissa sanoitti kipuiluaan luterilaisuuden kanssa, vaikka oma prosessini oli silloin vielä hyvinkin keskeneräinen. Bergman on sittemmin julkaissut kääntymystään käsittelevät ”palasensa” samannimisessä blogissa, jossa on niiden lisäksi paljon muutakin mielenkiintoista.

Opillinen kriiseilyni liittyi suoraan toiseen kriiseilyyni, joka oli luonteeltaan filosofista. Lainaus tuon ajan blogikirjoituksesta kuvaa tilannetta hyvin:

”[L]ähes kaikki maailmassa on alkanut näyttäytyä minulle enemmän tai vähemmän epävarmana. Monet ihmiset puhuvat, että he tietävät monia asioita, heillä on varmuus jostakin, he ovat vakuuttuneita siitä, siitä ja siitä. Itselleni on jatkuvan, jopa metodisen epäilyni vuoksi kuitenkin tullut paljon suurempi kynnys sille, että voin nimittää jotakin tietämiseksi. Tapani katsoa maailmaa on kovasti suhteellistunut: lähes mistään en voi olla varma, koska voin kuvitella myös toisen tavan nähdä asiat ja toisenlaisen selityksen. Haastavinta on, että en enää osaa järkeni avulla ryhmitellä esimerkiksi erilaisia maailmankatsomuksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä sama pätee myös suoraan hengelliseen elämääni: en osaa sanoa, mikä tulkinta milloinkin olisi paras ja tulisi uskoa.”

Kun siis aloin menettää uskoani luterilaisuuteen yhä kiihtyvällä tahdilla, ei mikään muu uskomusjärjestelmä ottanut sen paikkaa. Päädyin kohti hengellistä tyhjiötä, jossa en osannut älyllisesti ratkaista, mihin uskoisin. Hengellinen elämä tuntui liian monimutkaiselta, että sitä olisi pystynyt enää hallitsemaan – minulla ei ollut kapasiteettia käsittää sitä. Tuntui, että kaikkosin Jumalasta yhä kauemmaksi, vaikka epätoivoisesti yritin häntä silloin tällöin tavoitella. Motivaationi elää kristillistä elämää hiipui ja elämäni täyttyi samaan aikaan monista asioista, jotka eivät kristilliseen elämään sopineet. Mukana sotkussa oli tietenkin vielä psyykkinen puoli: masennustani ruokkivat nämä ongelmat, joita puolestaan masennus ruokki.

Eräs toinen lainaus samasta postauksesta kiteyttäköön tuolloisen hengellisen kriisini suuruuden:

”Minua pyydettiin keskustelijaksi paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli Jeesuksen merkitys minulle. Tarkempina näkökulmina keskustelussa olisivat olleet kysymykset, miten usko vaikuttaa elämässäni, miten se on lohduttanut, ja miten evankeliumi suhtautuu uskonnolliseen suorittamiseen. Aioin jo suostua mukaan, mutta rupesin miettimään, mitä sanottavaa oikein keksisin. Totta kai osaisin ladella abstraktit dogmaattiset lauselmat siitä, kuka Jeesus kristinuskon mukaan on. Mutta ongelmana oli henkilökohtainen näkökulma. En keksinyt tapoja, joilla usko selkeästi elämässäni näkyy, en kokenut varsinaisesti saavani uskostani lohdutusta ainakaan siten että sen voisi konkreettisesti sanoittaa enkä varsinkaan osannut - kuten ehkä on jo käynyt ilmi - nähdä niin selkeää eroa evankeliumin ja suorittamisen välillä kuin paneelin järjestäjät ehkä olettivat. Olin ajautunut suhteessani Jumalaan hyvin suureen usvaan, hämäryyteen, jossa voin vain hapuilla jotain suuntaa tietämättä lainkaan, kuljenko oikeaa paikaa kohti.”

Niinpä kevääseen 2019 mennessä olin tilanteessa, jossa elin hengellisesti hämärämpää vaihetta kuin koskaan. Koin uskoon liittyvää, hengellistä ja osin sanoittamatonta ulkopuolisuutta kaikissa kirkoissa, joissa kävin, ja nihilistinen epävarmuus kasvoi kasvamistaan. Kristittynä minua piti ainoastaan intuitiivinen tunteeni, että kristinusko on totta, mutta minun oli vaikeaa täsmentää uskoani yhtään uskontunnustusta pidemmälle. Mielsin itseni kristityksi hyvin abstraktilla tasolla eikä uskoni saanut juurikaan konkreettista muotoa. Kirkoissa kävin oikeastaan enää sosiaalisista syistä.

Tämän kaiken keskellä en lopulta löytänyt mitään muuta ratkaisua kuin erota ev.-lut. kirkon jäsenyydestä. Hoidin toimenpiteen samalla päivämäärällä kuin aikoinaan Vapaakirkosta eroamiseni: 31. toukokuuta. Kuten tuolloin kuusi vuotta aiemmin, jäin myös nyt vuonna 2019 elämään ilman kirkkokuntaa. Erona kuitenkin oli nyt, että en lähtenyt luterilaisuudesta varsinaisesti vastustaakseni sitä. Olin kokenut luterilaisessa kirkossa paljon kaikkea todella ihanaa enkä ollut katkeruuden valtaama. Jäin läheisiin suhteisiin luterilaisten kanssa ja jatkoin luterilaisissa kirkoissa käymistä. Mutta tähän uskonsuuntaan kuuluminen jäsenenä ei vain jostain syystä ollut minun juttuni, minkä pystyin sitä kokeilleena nyt entistä varmemmin toteamaan.

Hengellinen kriisini jatkoi syvenemistään mutta päättyi lopulta uuteen valonpilkahdukseen. Mutta se on oman lukunsa aihe.

Pyhän Yrjön kirkko Maarianhaminassa. Tässä paikassa vastaanotin viimeistä kertaa ehtoollisen luterilaisen kirkon jäsenenä helatorstaina 2019.