Tiistaina olin palannut risteilyltä Tukholmasta ja edessä oli lukuisia tunteja Helsingissä. Koin, että halusin käydä tuomiokirkossa, ja niin sitten astelimme sinne ystäväni kanssa. Sisäänkäynnin lähellä näimme ilmoituksen, jossa kerrottiin, että kirkossa olisi päivärukous.
Kirkossa istuuduimme penkeille, jotka olivat sikäli erikoiset, että penkkiriville oli ikään kuin oviluukku, joka avattiin että päästiin istumaan. Kirkossa oli kolmen miehen, Lutherin, Melanchthonin ja Agricolan patsaat, saarnastuoli, suuret urut ja antiikin mieleentuovia pylväitä. Myös alttaritaulu siellä oli. Alttarin ympäristö oli jonkin aikaa köydellä rajattu. Istuessamme eturivissä näimme naisen, joka kävi sytyttämättä kynttilät. Näimme, kun ihmiset kävivät istumaan tuoleille, joita oli alttarin ympärillä. Nainen tuli kysymään meiltä, tulisimmeko me rukoushetkeen. Päätimme tulla ja saimme laulukirjoja sekä ohjelman.
Menimme tuoleille istumaan. Pian näimme miespastorin, jolla oli päällään kaapumainen vaate (nimeltään ymmärtääkseni alba?). Nähtävästi tämänkin tasoisissa hetkissä pastori käyttää sellaista, eikä ole pelkässä mustassa sokeripalapuvussa. Pastori puhui siitä, että kirkkovuosi oli lopuillaan ja nyt aiheena oli Kristuksen kuninkuus tai jokin sen tapainen. Lauloimme virttä ilman säestystä. Pastori luki psalmin myös laulunomaisesti, mutta muistaakseni kirjettä luettaessa hän puhui normaalisti.
Hetkessä pastorilla oli melko johtava rooli. Esimerkiksi tässä yhteydessä ei ollut vapaata rukousta, jota paikalla olijat voivat vuorollaan rukoilla, mihin olen vapaiden suuntien yhteydessä tottunut. Hetki sisälsi myös jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden ja vuoropuhelua pastorin ja muiden välillä, tätä varten oli paperilla nuotit ja sanat.
Toinen laulu, jonka lauloimme, oli Taizé-laulu. Se oli yksinkertainen sävelmä, jota toistettiin monta kertaa. Ohjelmassa oli määritelty löyhähkösti, millaista musiikkia tilaisuudessa voisi olla.
Rukoilimme myös Isä meidän -rukouksen, tosin minä hieman eri tavalla, kuten yleensäkin. En rukoillut, "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", vaan tapanani on tavallisesti pyrkiä seuraamaan Evankeliumin Matteuksen mukaan sanamuotoa. Teen tämän yleensä melko hiljaa. En ole tosin mahdottoman paljoa tutkinut, miten hyvä on se käännös, jonka mukaan rukoilen.
Hetken lopulla pastori puhui muistaakseni ylösnousseesta Kristuksesta. Se kosketti minua. Aloimme tehdä lähtöä ja pastori meni keskemmälle kirkkoa, jossa kättelimme häntä. Toivotin hänelle siunausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti