lauantai 27. helmikuuta 2016

Ekskursio Lähetyskirkon messuun


Astelin pitkin Ullanlinnan katua kaverini kanssa jutellen. Pian vasemmalle aukeni näkymä suureen punatiiliseen rakennuskompleksiin. Hassua, olin juuri tällä viikolla kävellyt sen ohi, mutta en ollut ymmärtänyt, mikä paikka oli kyseessä. Nyt päivänvalossa kävi ilmeiseksi, että siellä se oli, Lähetyskirkko – ja kaikesta noiden tiiliseinien sisään mahtui paljon muutakin.
 
Erottuani ystävästäni valitsin oven, jonka yllä oli valkea Kristus-patsas ja heti sisään päästyäni huomasin avoimen oven kirkkosalin näköiseen paikkaan. Minut toivotettiin tervetulleeksi ja sain käteeni Virsikirjan. Etsiydyin paikalleni, annoin katseeni kierrellä tässä kauniissa, valoisassa ja valkeassa paikassa. Lasimaalaukset olivat taidokkaita, kuvasivat mitä ilmeisimmin Jeesuksen syntymää ja kuolemaa. Ylhäällä oli parvi ja salissa oli monia pylväitä. Saarnastuoli oli mielenkiintoisella tavalla asetettu alttarin päälle.

 
Paikalla oli vasta vähän ihmisiä, tunnelma oli seesteinen. Vaikka väkeä tulikin lisää jumalanpalveluksen jo alettua, silti koin, että tämä rauhallisuus ja hiljaisuus säilyivät läpi koko messun – ne olivat keskeinen tätä tilaisuutta luonnehtiva piirre.
 
Kuten edestä tervetulotoivotuksen yhteydessä kerrottiin, nyt oli toinen paastonajan sunnuntai, sitä luonnehtivat taistelu syntiä vastaan, usko ja rukous. Kun muutamien vapaaehtoisten ja palvelijoiden nimet oli mainittu, kaihoisa kitara alkoi soida ja oli muistaakseni ihmisäänien ohella ainoa instrumentti, jota koko tilaisuudessa kuultiin. Virsi soi ja sen lopulla pappi polvistui alttarin eteen. Hänellä oli violetti kasukka, meneillään olevan kirkkovuoden ajankohdan mukaan.
 
Hän lauloi aloittaen: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ja seurasi asianmukainen vuorolaulanta. Lyhyessä puheessaan hän sivusi monia teemoja, kuten sitä, mitä Jumala sanoo ja mitä Hän tarkoittaa, mitä Jumala on oikeasti tehnyt puolestamme. Hän kysyi, mihin paastonaika meitä kutsuu: synkistelyyn vai suureen iloon valmistautumiseen – ja nähdäkseni hän kallistui jälkimmäisen kannalle. Edessä on suuri ylösnousemuksen juhla, pääsiäinen.
 
Synnit tunnustettiin merkittävästi psalmia 130 mukaillen, aloittaen sanoin: ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.” Sitten laulettiin Herra, armahda meitä ja rukoiltiin.
 
Lukukappaleet olivat pitkähköjä, Toisesta Aikakirjasta ja Ensimmäisestä Tessalonikalaiskirjeestä. Teemana erottuivat ensimmäisessä ahdistus, paasto ja rukous, toisessa puolestaan pyhä elämä. Kappaleiden välissä kuultiin musiikkia, toisen niistä jälkeen virsi 440. Merkillepantavaa muuten oli, että täällä virret olivat muistaakseni kaikki kokonaan laulettuja, ei siis niin, että laulettaisiin vain joitakin säkeistöjä kuten kirkon jumalanpalveluksissa usein tehdään.
 
Päivän evankeliumi oli Matt. 15:21–28, ja nousimme sitä kuulemaan. Lukemisen jälkeen sanoi lukija, joka myös piti saarnan: ”Tämä on pyhä evankeliumi.” Siihen vastattiin: ”Ylistys sinulle, Kristus.” Samanlaista vuoropuhelua ei muistaakseni lukukappaleiden kohdalla ollut, mutta Vanhan testamentin katkelman jälkeen lukija sanoi sen, minkä yleensä sanovat kuulijat, nimittäin: ”Jumalalle kiitos.”
 
Saarnaaja pohdiskeli evankeliumitekstiä, jossa Jeesus toteaa häneltä parannusta pyytävälle kanaanilaisnaiselle aluksi, että häntä ei ole lähetetty muita kuin vain Israelin kansan kadonneita lampaita varten. Vasta naisen hellittämättömyyden ilmaisemisen jälkeen Jeesus parantaa tämän. Toisaalta samaisen Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus käskee apostoleitaan tekemään kaikki kansat opetuslapsiksi. Saarnaajan mukaan tätä asiaa oli yritetty selittää ainakin kahdella tavalla: joko Jeesuksen tehtävän laajuus aukeni vasta vähitellen (ilmeisesti myös hänelle itselleen) tai sitten Jumalan pelastussuunnitelma ei ollut vielä sopivassa vaiheessa kanaanilaisnaisen esittäessä pyyntönsä. Ylösnousemuksen jälkeen kaikki oli kuitenkin viimeistään selvää.
 
Saarnassa oli myös kysymys, mitä Jumala haluaa päivän evankeliumin kautta puhua meille täällä tänään. Jumala on rakastava Isä, jolta uskaltaa pyytää apua, Hänen ja ihmisen välillä vallitsee luottamussuhde.
 
Esirukous oli englanninkielinen ja jaksotettu niin, että kitarasta soitettiin väleihin lyhyitä musiikkijaksoja. Kolehdin keräämisen aikana rahan sai viedä eteen, jossa se kerättiin. Toisaalla oli myös mahdollista antaa lahjoituksensa kortin kautta. Pappi meni alttarille ja oli selin kirkkokansaan nähden – tällaista asentoa olen harvoin päässyt todistamaan, mutta alttarin rakenteesta johtuen se oli täällä luonnollista.
 
Ehtoollisosan perinteiset vaiheet käytiin läpi, niin laulut Pyhä ja Jumalan Karitsa kuin Isä meidän -rukous ja ehtoollisen asetussanat. Eräässä välissä noudatettiin myös sitä tapaa, että toisille toivotettiin Kristuksen rauhaa kättelemällä. Jotkut lähtivät jopa käymään vähän kauempana omalta paikaltaan. Kun kansa kutsuttiin ehtoolliselle, kohottivat leivän ja viinin pitelijät aineita hiukan.
 
Ehtoollisen aikana salissa kaikuivat kaksi virttä. Rukouksen jälkeen laulettiin vanha tuttu virsi Herraa hyvää kiittäkää b-sävelmällä. Sitten pappi siunasi ja aamen sanottiin hieman yllättäen kolme kertaa laulettuna.
 
Tilaisuuden jälkeen oli kirkkokahvit viereisessä huoneessa, ja jutustelin muutamien tuttavieni kanssa, heitä oli nimittäin täällä kohtalaisen paljon.
 
Lähetyskirkon messun sivujen mukaan messut ovat Suomen Lähetysseuran ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan toimintaa. Messuja on järjestetty jo yli kymmenen vuotta ja pääajatuksina niissä ovat yhteisöllisyys, vapaaehtoisuus ja luovuus.
 
Sinänsä tämä messu oli hyvin lähellä tavallista sunnuntaimessua, toisaalta siinä oli myös omia ainutlaatuisia piirteitään ja korostuksiaan. Itse koin tunnelman jotenkin hyvin erilaiseksi kuin normaalissa kirkon jumalanpalveluksessa enkä täysin osaa selittää sitä. Oma osansa on varmaan sillä, että täällä ei ollut liikaa ihmisiä, mikä auttoi ylläpitämään harrasta, rauhallista tunnelmaa. Toisaalta minulla on taipumusta panna hyvin paljon painoarvoa arkkitehtuurille ja valaistukselle: tämä kirkkotila oli vanhanaikainen ja messun järjestämisen aikaan kirkas – kumpikin on minun mieleeni.
 
Sitä tulee ajatelleeksi, miten erilaisia tapoja ihmisillä onkaan lähestyä ja palvoa Jumalaa. Kun monissa vapaissa suunnissa keskeistä on tunteellinen ja antaumuksellinen ylistys, on tämä enemmänkin paikka, jossa tullaan hiljentymään Jumalan eteen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti