tiistai 28. maaliskuuta 2017

Ekskursio anglikaaniseen jumalanpalvelukseen

Kaupungissa oli tiheähkö sumu, kun matkasin jälleen uudelle ekskursiolle. Tällä kertaa kohteenani oli Mikael Agricolan kirkko Etelä-Helsingissä. Tuo jylhä rakennus on jotain perinteisen ja modernin kirkkoarkkitehtuurin väliltä. Koko ilmestys on vavahduttava, kun sen ensi kerran näkee: taivaita hipova piikkimäinen torni on maassamme poikkeuksellisen korkea, ja muutenkin rakennus on ikään kuin "autoritäärinen". Jos se olisi ihminen, se varmaankin vangitsisi katseet kookkaudellaan ja ylväydellään piittaamatta juurikaan siitä, mitä ympärillä olevat ajattelevat. Usva vielä tänä aamuna erityisesti tehosti rakennuksen arvovaltaa.



Jopas nyt meni esteettiseksi makusteluksi... Joka tapauksessa olin menossa tähän luterilaiseen kirkkoon, mutta en luterilaiseen tilaisuuteen. Suomalainen anglikaaninen yhteisö nimittäin saa pitää omia englanninkielisiä jumalanpalveluksiaan näissä tiloissa normaalin kymppimessun aikaan. Myöhemmin sunnuntaina kirkko on sitten yleensä myös luterilaisessa käytössä.

Anglikaanisuus on omintakeinen reformaation aikana 1500-luvulla syntynyt tunnustuskunta, jonka alkuhistoriasta usein muistetaan Englannin kuningas Henrik VIII ja hänen halunsa erota vaimostaan. Paavi ei tätä sallinut, joten itsenäinen anglikaaninen kirkkokunta sai alkunsa. Nykyisin anglikaanisuus on levinnyt ympäri maailmaa, mutta on edelleen keskeinen nimenomaan Englannissa.

Anglikaanisista tilaisuuksista minulla on kaksi aiempaa kokemusta. Ensimmäinen lienee ollut Madeiralla, jossa lomaillessani pistäydyin erään kerran paikallisessa Igreja Inglesassa englanninkielisessä rukoushetkessä. Toinen kerta on muistaakseni parin vuoden takaa, jolloin kävin tässä samaisessa Mikael Agricolan kirkossa samassa tilaisuudessa. Suuria yllätyksiä en siis tällä ekskursiolla kokenut, mutta oli edellinen sen verran painunut unholaan, että osasin ikään kuin ulkopuolisena panna merkille monia asioita.

Kirkossa sain jumalanpalveluksen kaavan ja Common Praise -kirjan. Istahdin alas kohtuullisen eteen mutta kuitenkin niin taakse, että saatoin tehdä muistiinpanoja. Väkeä ei ollut paikalla massoittain: muutama kymmenen pääasiassa keski-ikäistä tai tämän iän ylittänyttä kokoontui istumaan penkkeihin. Kirkon katto oli korkealla ja tilassa huomion kiinnittivät holvimaiset muodot ja pylväät. Niin vaikuttava kuin tämä rakennus onkin ulkoa päin, ei se sisätilaltaan kuulu lempikirkkoihini. Itseeni vetoaisi etenkin suurempi valoisuus.

Jumalanpalvelus alkoi mielenkiintoisesti, kun jostain kajahti huuto: "Let us proceed in peace". Siihen vastattiin: "In the name of Christ, Amen!" Seurasi alkuvirsi, jonka olisin löytänyt paremmin, jos olisin älynnyt katsoa käsiohjelmaa kirkon numerotaulun sijaan. Kuten luterilaisessakin messussa, myös tässä sanottiin aluksi vuorotervehdys mainiten kolminaisuuden persoonat. Pappina oli suomalainen, joka kuitenkin puhui hyvin englantia. Jumalanpalveluksen johdanto-osa sisälsi rukousta, hiljaisuuden, synnintunnustuksen ja -päästön, Kyrien sekä osan päättävän rukouksen. Sellaisenaan rakenne oli tässä osassa siis hyvin lähellä luterilaista. Poikkeavaa oli, että lähes koko tämän johdanto-osan ajan kirkkokansa seisoi.

Seuraavassa Jumalan sanalle omistetussa osassa luettiin aluksi ensimmäinen lukukappale Vanhasta testamentista, ja pistin merkille, että teksti oli eri kuin mitä ev.-lut. kirkko käytti sinä sunnuntaina. Lukukappaleen jälkeen oli psalmin (nro 121) vuoro. Merkillepantavaa oli sen sijoittaminen tähän johdanto-osan sijasta. Psalmin jälkeen tuli toinen lukukappale, joka oli Roomalaiskirjeestä. Kummankin kappaleen jälkeen sanottiin perinteitä kunnioittaen tekstien olevan Jumalan sanaa.

Lukemisen jälkeen oli vuorossa päivän virsi, jota noustiin laulamaan seisten. Se oli otsikoitu: Immortal Love for ever full. Virren jälkeen lausuttiin ylistyssanoja ja jälleen sanat: Herra olkoon teidän kanssanne. Sitten oli evankeliumin vuoro, se oli kohdasta Joh. 3:1–17, jossa kerrotaan Jeesuksen keskustelusta fariseus Nikodemoksen kanssa. Kun oli sanottu: "Tämä on Herran evankeliumi", saatiin istua saarnan ajaksi. Puhe käsitteli uskon ja tieteen välistä suhdetta, joka on tänä päivänä yleinen aihe monissakin piireissä. Saarnan loputtua oli aika jälleen nousta, kun oli uskontunnustuksen vuoro. Tunnustuksena käytettiin pidempää Nikean tunnustusta, josta halutessaan sai jättää pois niin kutsutun filioque-lisäyksen. Filioque merkitsee "ja Pojasta", joka lännen perinteessä lisättiin tunnustukseen kuvaamaan sitä, miten Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta. Idän mukaan taas Pyhä Henki lähtee Isästä eikä lisäystä käytetä.

Vielä oli sanaosassa mukana esirukous, jossa muistettiin muun muassa kirkkoja ja Suomen maata. Tästä edettiin ehtoollisosaan, joka aloitettiin Roomalaiskirjeen viidennen luvun ensimmäisillä jakeilla. Tälle tilaisuudelle oli muutenkin ominaista tiettyjen Raamatun jakeiden lausuminen eri kohdissa. Herran rauhaa saatiin toivottaa toisille kädestä pitäen, ja tämä osuus kesti kauemmin kuin yleensä luterilaisessa kirkossa. Minuakin tuli kättelemään moni omalta paikaltaan poistuen, mukaan lukien muistaakseni myös pappi. "Peace be with you", sanoimme.

Musiikki alkoi, ja sen aikana valmisteltiin ehtoollispöytä. Uhrivirren aikana kerättiin kolehti tukemaan ilmeisesti paikallisen Chaplaincyn ("kappalaiskunnan"?) missiota. Pappi sanoi kaksi "Blessed are you" -alkuista rukousta, ja kolmannessa pyysi, että voisimme olla osallisia Jeesuksen ikuisen elämän taivaallisesta juhla-ateriasta. Sitten sanottiin jälleen: Herra olkoon teidän kanssanne.

Seurasi lukuisia luterilaisesta ympäristöstä tuttuja elementtejä, kuten prefaatiorukous ja Pyhä-hymni sekä Isä meidän -rukous ja Jumalan Karitsa -hymni. Näin jälkikäteen huomaan, että olin unohtanut kirjoittaa muistiinpanoihini, missä vaiheessa ehtoollisen asetussanat tarkalleen sanottiin. Itse ateria nautittiin joka tapauksessa lyhyiden kutsusanojen jälkeen.

Olin huomaavinani, että yhtäpitävästi katolisen käytännön kanssa ehtoollisen toimittaja otti ensin itse ehtoollista. Hänellä oli avustaja, jonka kanssa hän tuli jakamaan ehtoollista seisaaltaan keskikäytävän kohdalle. Koskapa anglikaanisella kirkolla on ehtoollisyhteys muun muassa Suomen ev.-lut. kirkkoon, saivat luterilaisetkin halutessaan käydä ehtoollisella. Ainakin tällä kertaa leivän ja viinin nauttimisessa käytettiin intinktioksi kutsuttua menetelmää, jossa ensin saatu ehtoollisleipä "dipataan" viiniin ja sitten nautitaan.

Ehtoollisen jälkeen laulettiin "Post-Communion Hymn" ja luettiin Joh. 3:15. Hiljaisuuden jälkeen ensin rukoili pappi yksin ja sitten kaikki yhdessä seisten. Tämän jälkeen pappi siunasi kirkkokansan ja lyhyesti esiin tuotiin muutamia ilmoitusasioita. Kun tarvittava oli sanottu, sanottiin lähettämissanat ja laulettiin "Recessional Hymn". Se oli minusta ensimmäinen virsi, joka oli kohtuullisen helppo laulaa. Paitsi että täällä käytettävät sävelmät ovat minulle hyvin tuntemattomia, oli nuotit painettu kirjaan erilleen sanoista, mikä vaikeutti lauluun yhtymistä. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja muutaman laulukerran jälkeen oppiminen olisi varmaankin jo helpompaa.

Kaiken lopuksi saimme kuulla viulua erään eteen saapuneen henkilön soittamana. Noustuani ja lähdettyäni kättelin pappia, joka toivotti minut tervetulleeksi alakerran kirkkokahveille. Krypta olikin minulle tuttu paikka monista opiskelijatilaisuuksista. Siemailin kahvia suuremmin juttelematta kenenkään kanssa, mutta tulin silti ajatelleeksi, kuinka kohteliaita ja sydämellisiä ihmisiä täällä onkaan. Oli jo itsessään mukava kulttuuriekskursio kuunnella hienostunutta brittiaksenttia, mutta minulla on vahva tunne, että ystävällistä puhetta ei tullut vain muodon vuoksi.

Anglikaanisuus näyttäytyy minulle yhtäältä tunnustuskuntana, joka on jossain luterilaisuuden ja katolisuuden välimaastossa. Toisaalta se on myös suuntaus, jonka sisään mahtuu paljon hyvinkin erilaisia perinteitä: suurelle yleisölle kohtuullisen tuttu saattaa olla jako korkea- ja matalakirkollisuuteen. Anglikaanisuus on etenkin Suomessa niin pieni vähemmistö ja elämässäni muutenkin niin pieni osatekijä, että en ole tullut paneutuneeksi siihen koskaan syvällisemmin. Ehkä siksi anglikaanisuuden "sisin olemus" on minulta vielä jossain määrin oivaltamatta. Well, that indeed could be yet another excellent study, I might say!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti