sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Ekskursio tridentiiniseen messuun



Viimeisin ekskursioni viime sunnuntailta liittyy sujuvaksi jatkoksi sarjaan vierailuista katolisiin tilaisuuksiin. Tällä kertaa miljöön muodosti minulle jo sangen tutuksi käynyt Pyhän Henrikin katedraali Helsingin Kaivopuistossa. Koko alue on mielipaikkojani pääkaupungissamme, ja itse kirkko on ulkonäöltään kaunis ja ympäristöön sopiva.

Katedraalin koko on hyvin pieni, vaikka se onkin tavallaan koko maamme katolisuuden keskittymä. Kävijöitä on tilaisuuksissa usein niin paljon, että läheskään kaikille ei edes riitä istumapaikkoja. Siksi olen tottunut saapumaan ”Henkkaan” hyvissä ajoin, jopa puoli tuntia etukäteen. Tällä kerralla tilaongelmaa ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ollut. Meneillään oli iltapäivä ja runsasväkisin messu oli todennäköisesti jo vietetty. Nyt oli aika tridentiiniselle eli vanhalle messulle.

Tapasin jälleen kaverini, joka kertoi minulle tästä messusta haettuamme kaavat sisältä. Juuri tridentiininen messu tai jokin sen kaltainen monille yhä tänä päivänä tulee ensimmäisenä katolisesta hengellisyydestä mieleen: pappiskeskeistä, latinankielistä rituaalia. Sana ”tridentiininen” viittaa Trenton eli Tridentin kirkolliskokoukseen (1545–1563), niin kutsutun vastauskonpuhdistuksen tai katolisen reformaation keskeiseen suunnannäyttäjään, jonka perinnönjatkajaksi tridentiininen messu on usein nähty. Koskapa olen käynyt tänä vuonna Trento-piirissä, olen kuitenkin oppinut, että tridentiinisyyden ja Trenton konsiilin itsensä välille ei voida läheskään aina vetää yhtäsuuruusmerkkejä.

Joka tapauksessa vanhoja tridentiinisiä messuja järjestetään edelleenkin, vaikka viimeisimmän kirkolliskokouksen 1960-luvulla jälkeen kansankieliset messut ovat yleistyneet. Itse en ollut vielä koskaan jostain syystä tehnyt vierailua tridentiiniseen messuun, nyt oli siis loistava tilaisuus.


Kuva: Emil Anton

Kuten todettua, sisällä ei ollut tungosta. Ihmisiä oli ehkä joitakin kymmeniä. Istuimme aloillemme, ja hetken kuluttua edestä tultiin ilmoittamaan papin olevan hiukan myöhässä. Ihmisiä, jotka olisivat muuten menettäneet tilaisuuden alun, ehtikin valua vielä jonkin verran sisään. Sitten kuului terävä kellojen kilinä, ja sisään astui kaksi miestä. Toinen oli messua johtava pappi, toinen käsittääkseni eräänlainen messupalvelija, joka lausui kirkkokansan osuutena olevia sanoja. Aivan, kenties messun kaikista omalaatuisin ja minulle myös entuudestaan täysin tuntematon piirre oli, että miehet useassa kohtaa menivät ikään kuin kahdestaan liturgiaa läpi selin kirkkokansaan. Esimerkiksi musiikin soidessa he saattoivat sanoa omassa rauhassaan osuuksia, joita kansan ei ollut mahdollista kuulla. Miesten sanoja pystyi seuraamaan kattavasta messukaavasta, mutta kuten kaverini oli minua varoitellut, ei aina ollut ihan helppoa pysyä mukana vauhdissa. Minun piti useasti hypätä sivuja eteenpäin, kun edessä oli kaikessa rauhassa edetty odottamattomankin pitkälle.

Sinänsä messun kulussa oli todella paljon samaa muiden vierailemieni katolisten messujen kanssa, samoin luterilaisten. Esimerkiksi jako johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiin oli helppo tehdä. Johtuen edellä kuvaamastani tavasta jäivät jotkin osuudet minulta kuitenkin tyystin huomaamatta, ne kun oli edessä käyty läpi jo ennen kuin huomasinkaan. Esimerkiksi osien ”Herra armahda” ja ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa” aikana edessä tapahtui paljon.

Mieleen jääneitä erikoisuuksiakin oli. Esimerkiksi alussa tapahtunut papin pukeminen ja veden pirskotus ihmisten päälle olivat jotain, jota luterilaisessa messussa en muista koskaan nähneeni. Vesi pirskotettiin mielenkiintoisella instrumentilla, joka kai pilkkoi pisarat niin pieniksi, että niitä hädin tuskin tunsi. Ihmiset tekivät ristinmerkin saatuaan veden.

Saarna oli, kuten osasin odottaakin, kansankielinen. Se käsitteli aikamme lyhyyttä ja rajallisuutta. Pappi puhui siitä, kuinka tänä päivänä meidät halutaan saada haaskaamaan aikamme merkityksettömiin asioihin. Hän esitti myös hyviä tapoja käyttää aikamme: Herraa voi seurata oikein esimerkiksi rukoillen ruusukkoa Fátiman hengessä. Fátiman kaupungissa Portugalissa sattui eräs tunnetuimmista katolisen maailman tunnustamista ihmeistä, kun Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle lapselle ja välittäneen näille salaisuuksia. Ilmestyksiä koettiin useampia, ensimmäinen niistä tätä kirjoittaessani tismalleen sata vuotta ja yksi päivä sitten. Tunnettu on myös ”aurinkoihme”, jossa kymmenien tuhansien kerrotaan nähneen auringon tanssivan taivaalla.

Saarnan omalaatuisin piirre oli, että aina kun pappi sanoi Marian tai Jeesuksen nimen, hän nosti päässään olevaa hattua. Hattu oli väriltään musta, ja muodoltaan samanlainen kuin mediassa ehkä useammin näkemäni kardinaalien punaiset hatut: hieman kulmikas, päätä myötäilevä rakenne ja laella kuperia harjanteita.

Kuva: Emil Anton

Ehtoollisosassa pappi sanoi jälleen monia osuuksia ja rukouksia selin, ja jatkoin kaavan lukemista itsekseni. Oli mukavaa saada lukea, mitä alttarilla sanottiin, ja vaikka en voinut ruveta tekstejä erityisen tiiviisti analysoimaan, niiden sisällön huomasin kuitenkin syvälliseksi. Olen opiskellut latinaa yhden lukuvuoden, joten pystyin todella paljon ymmärtämään jo lainaksi, mistä milloinkin oli kyse. Onneksi kaavassa olivat kuitenkin rinnakkain sekä latinan- että suomenkieliset tekstit.

Lopusta merkillepantavinta lienee niin sanottu loppuevankeliumi, joka on ilmeisesti aina sama: Johanneksen evankeliumin alku. Tätä osaa ei normaaleissa kansankielisissä messuissa ole.

Sain tridentiinisestä messusta sen, mitä odotinkin: kaiun ikivanhasta perinteestä. Yllättävintä olivat papin omat osuudet: edessä olevia miehiä katsoessa välillä olisi pystynyt kuvittelemaan, että he eivät lainkaan tiedosta muita olevan paikalla. Toisaalta tätä tasapainottivat vahvasti kansankielinen saarna sekä lukuisat rauhantoivotukset: niitä oli tässä messussa enemmän kuin missään olen tavannut. Myös polvistumista oli jonkin verran tottumaani enemmän, seisomista suunnilleen saman verran.

Oli hauskaa päästä viimeinkin kokemaan monien stereotypioiden mukainen katolinen messu – mutta eikö olekin aika jännää, että yli kolme vuotta katolisissa tilaisuuksissa pyörineenä vasta tässä vaiheessa koin sen? Omalla tavallaan tämä viestii sitä, että monilla ihmisillä on tavallaan ihan totuuteen liittyviä kuvia katolisesta kirkosta, mutta heidän pitäisi vain päästä avartamaan käsityksiään aika tavalla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti