keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Ekskursio Seurakuntaliiton jumalanpalvelukseen

Ajauduin taas pitkästä aikaa ekskursiolle. Tällä kertaa matkani suuntautui melko ex tempore -henkisesti Suomen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon, jonka olemassaolosta olin tiennyt pitkään mutta jossa en ollut tullut käyneeksi. Seurakuntaliitto on itsenäinen luterilainen kirkkokunta, joka perustettiin 1920-luvulla evankelisessa herätysliikkeessä tapahtuneen hajaannuksen seurauksena. Siinä missä Evankeliumiyhdistys halusi pysyä kirkon yhteydessä, erosivat toisinajattelijat Heino Pätiälä merkittävänä keulakuvanaan omiksi vapaiksi seurakunnikseen. Tänäkin päivänä Seurakuntaliiton viidellä seurakunnalla on kullakin melko merkittävä itsenäisyys liiton toimiessa eräänlaisena yhteistyöelimenä. Jäseniä Seurakuntaliitolla on muutamia satoja ja pastorien toimenkuvaan kuuluu kiinteästi matkustaminen eri seurakuntien alueella. Monet eivät ehkä tule ajatelleeksi, että Suomessakin on itse asiassa aika monta luterilaista kirkkoa: kansankirkon ja Seurakuntaliiton lisäksi maininnan arvoisia ovat ainakin Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen kirkko, Suomen luterilainen tunnustuskirkko sekä näitä selkeästi tunnetumpi Lähetyshiippakunta, jolla ei tosin ainakaan vielä ole rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan statusta.

Seurakuntaliittoa ainakin omissa silmissäni selkeästi leimaava piirre on matalakirkollisuus, mistä jo etukäteen olin tietoinen. Asteltuani sisään jumalanpalvelustilaan Helsingin keskustassa tapasin pastorin, joka ei missään vaiheessa tilaisuutta tulisi pukeutumaan albaan tai messukasukkaan: papinpaita sai riittää. Lisäksi tätä sunnuntain tilaisuutta nimitettiin messun sijaan yksinkertaisesti ehtoollisjumalanpalvelukseksi tai vielä yksinkertaisemmin jumalanpalvelukseksi. Sana messu on käsittääkseni ev.-lut. kirkossakin yleistynyt uudelleen vasta vähän aikaa sitten, mitä on sen vakiintuneisuuden puolesta jopa vaikea uskoa. Seurakuntaliitto kuitenkin vaikuttaa välttyneen useammaltakin kansankirkon omaksumalta katoliselta vaikutteelta.


Jumalanpalvelus järjestettiin tilassa, jossa olin käynyt jo kerran aiemminkin, se on ilmeisesti myös Lähetyshiippakunnan käytössä. Tässä valoisassa tilassa on hyvin omintakeisen näköinen alttarimaalaus, joka tarkempien esittelyjen sijaan voinee puhua itse puolestaan.


Palveluksen alkua lykättiin hieman, sillä tiesimme odottaa vielä joitakuita, jotka eivät ehtineet tasaksi. Koko tilaisuutta itse asiassa luonnehti kiireetön ja rauhallinen vaikutelma, mistä suuresti pidin. Kun noin kaksikymmentä kirkkovierasta oli saapunut, palvelus aloitettiin. Tilaisuudessa oli juontaja, joka sanoi alku- ja loppusanat, muuten pastorin rooli tilaisuuden johdossa oli korostunut. Musiikki oli taidokasta: bändiin kuului kitara, basso, viulu ja piano ja soitetuiksi tulivat monet evankelisen laulukirjan Siionin kanteleen laulut ja muutama muukin. Mieleeni jäi erityisesti klassikko Amazing Grace, joka muistaakseni oli välimusiikkina, sekä eräät muut tuntemani teokset, jotka ovat minulle tuttuja erilaisista hengellisistä perinteistä.


Liturgista laulua ei sen sijaan juuri kuultu, vaan pastori pelkästään puhui. Minulle kerrottiin, että lauluperinne pitkälti puuttuu Seurakuntaliitosta, koska Pätiälä ei aikanaan ollut kummoinenkaan laulumies. Toinen hänen aikaisensa pastori puolestaan olisi osannut, mutta oli hyvin vaatimaton, joten resitointi tai kantillointi ei yleistynyt. Mielenkiintoisia jumalanpalveluksessa olivat myös joidenkin pastorin lausumien osien sanamuodot, esimerkiksi ”rukoilemme” ja vuoropuheluton ”Herra olkoon meidän kanssamme. Amen.”


Jumalanpalveluksen sanaosassakin oli omat poikkeavuutensa kansankirkkoon nähden. Epistola ja evankeliumi luettiin peräkkäin niin, että välissä pastori ilmoitti, mikä oli ollut epistola ja mistä evankeliumi tulisi olemaan. Mietin jo, että onko tilaisuudessa saarnaa lainkaan, kun alkoi tulla musiikkia ja uskontunnustuskin lausuttiin, mutta sitten luettiin myös saarnateksti, joka olikin tällä kertaa Vanhan testamentin lukukappale. Saarnaa ennen tuli vielä muistaakseni eräs laulu, liekö ollut niin kutsuttu "saarnavirsi". Itse saarna oli mielenkiintoinen. On yleensä aina hauskaa kuulla puhe Vanhasta testamentista, se kun tuppaa olemaan melko harvinaista.


Ehtoollisosan aluksi oli noin viiden minuutin mittainen puhe (sitä kutsuttiin kaiketi ”rippipuheeksi”), jossa kerrottiin ehtoollisen merkitys ja se, kuka oli sopiva ehtoollisvieras. Myöhemmin ymmärsin, että mikäli paikalla oli vain tuttuja seurakuntalaisia, tätä puhetta ei välttämättä pidetty. Nyt kuitenkin tilaisuudessa oli uusia kävijöitä, joten tällä puheella tahdottiin osoittaa Seurakuntaliiton usko ehtoollisen osalta ja ikään kuin antaa seurakuntalaiselle vastuu harkinnasta, voiko hän tulla sakramenttia vastaanottamaan. Katsoin itse voivani yhtyä lausuttuun oppiin kaikilta osin, joten osallistuin myös itse.


Ehtoollisliturgia ei poikennut tavanomaisesta kovinkaan paljoa, se oli jonkin verran koruttomampi eikä Pyhä-hymniäkään laulettu, vaan pastori luki sen. Jumalan Karitsa sen sijaan laulettiin. Ehtoollisvieraat asettuivat kaareen alttarin eteen ja pastori jakoi itse kullekin ensin leivän ja sitten viinin toisella kierroksella. Viinit olivat valmiiksi kauniissa lasisissa pikareissa, joita avustaja sivuhuoneesta aina täydennykseksi toi. Kun kaikki olivat saaneet leivän ja viinin, pastori sanoi loppusanat alttarin takaa. Tämän jälkeen tapahtui ehkä merkittävin ruumiillinen ele tilaisuudessa, kun ehtoollisvieraat kumarsivat tai niiasivat. Sitten seuraavat ehtoollisvieraat saapuivat ja heidän kohdallaan toistettiin sama. Alttarin edusta täyttyi muistaakseni kaksi kertaa, tämänkin jälkeen vielä muutamat tulivat, ja lopulta pastori otti ehtoollisen myös itse. Tämä näkyi myös loppusanoissa, jotka viimeisellä kerralla olivat me-muotoiset te-muotoisten sijaan.


Tilaisuuden jälkeen oli vielä joitakin ilmoitusasioita ja pian päästiin kirkkokahveille. Oli mukavaa morjenstella tähän yhteisöön kuuluvia tuttaviani ja nauttia yhteydestä. Tässä yhteisessä sunnuntaihetkessä oli alusta loppuun saakka vallinnut rauhallinen, kodinomainen tunnelma. Omalla tavallaan jumalanpalvelus oli myös kiintoisa matka kulttuuriin, joka on erkaantunut valtavirrasta kyllin aikaisin, että jumalanpalveluselämän erot ovat enemmän kuin vain marginaaliset, mutta kuitenkin sen verran vähän aikaa sitten, että yhteiset juuret on vaivattomasti helppo nähdä. Tämä yhteys näkynee myös siinä, että Seurakuntaliitto ei ole halunnut erottautua täysin kaikista muista yhteisöistä, jopa ehtoollisyhteys on tietyin edellytyksin olemassa. Mielessäni rupesikin pyörimään uudenlaisen kokemuksen etsiminen tekemällä ekskursio edellä mainittuun Suomen Tunnustukselliseen Luterilaiseen kirkkoon, jolla on yhteistä historiaa Seurakuntaliiton kanssa, mutta jonka ehtoolliskäytäntö on hyvin paljon tiukempi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti